John Dewey moraaliteorioista

Dewey kritisoi teoksensa Demokratia ja kasvatus viimeisessä luvussa erilaisia moraaliteorioita siitä, että ne perustuvat dualistiseen ajatteluun, jossa mieli ja toiminta erotetaan toistaan. Yleisin kahtiajako tehdään niin sanotun sisäisen ja ulkoisen, moraalin tapauksessa toiminnan motiivin ja seurausten välillä. Vaihtoehtoiset moraalinäkemykset identifioivat moraalin siis jompaan kumpaan hyläten toisen, mikä vääristää koko moraalin luonteen. Deweylle reflektio ja toiminta kulkevat käsi kädessä, toiminnasta ja sen seurauksesta piittaamaton motiivi on ajatuksena hyvin kummallinen. Kun joudumme esimerkiksi mukauttamaan toimintaamme muuttuvissa olosuhteissa, joudumme testaamaan tekojemme mahdollisia seurauksia "mielikuvitusmaailmassamme". Tämä heijastuukin eräissä moraaliteorioissa jyrkkänä erotteluna ulkoisen ja sisäisen välillä. Kun toiset teoriat pitivät sisäistä mielikuvitusmaailmaa moraalin asuinsijana ja ulkoista moraalisesti irrelevanttina, syntyi vastareaktiona tälle utilitaristisia ja hedonistisia teorioita, jotka taas sijoittivat tekojen moraalisuuden mittaamisen yksinomaan ulkoiseen toimintaan.

Toinen tyypillinen jaottelu moraaliteorioissa tehdään periaatteen ja intressin välillä. Periaate tarkoittaa siis jotain yleistä, ja intressi taas yksiön omaa, henkilökohtaista päämäärää. Ongelma tässä kahtiajaossa piilee itsen (self) ja intressin suhteessa. Dewey ei nää yksilötä/itseä eheänä ja irrallisena entiteettinä, vaan nimenomaan intressien rakentamana. Kun valitsen auttaa vanhusta portaissa, teen itsestäni avuliaan ihmisen. Epäitsekäs, henkilökohtaisten intressien (vaikkapa kiire) vastainen, nouseekin tässä toiminnassa korkeampaan arvoon. Konfliktissa periaatteen ja intressin välillä onkin kyse valinnasta vanhan tottumuksen ja itsen muovaamisen välillä. Dewey kritisoi myös tyypillistä näkemystä periaattesta jonain abstraktina ja laajana velvollisuutena; käytännön toiminnassamme periaatteet edustavat jonkin tietyn, olosuhteisiin sidotun toiminnan toteutumisen edellytyksiä. Periaate ei oikeuta toimintaa, periaate on vain toinen nimi toiminnan jatkuvuudelle.

Lisäksi moraaliteoriossa ei Deweyn mukaan anneta tarpeeksi hyväksyntää jokapäiväiselle käytännön älykkyydelle. Kun moraali sidotaan tietoon hyveistä, sillä ei ole mitään tekemistä aitojen käytännön tilanteissa syntyvien konfliktien kanssa. Tiedon ja toiminnan välttämätön suhde tulisi pitää moraalin ytimessä. Toinen tärkeä moraalin ulottuvuus on sen linkittyminen sosiaalisiin suhteisiin. Moraali mitataan sosiaalisissa käytännöissä. Moraali opintaankin kommunikaation ja yhteistoiminnan kautta. Tämä toimiikin argumenttina Deweyn "koulu pienoisyhteiskuntana"-ajatuksen puolesta: "Intrest in learning from all the contacts of life is the essential moral intrest."

Dewey, John: Democracy and Education (1966) Macmillan Publishing Co., Inc. New York

"Naisilta, jotka haluavat tasa-arvoisiksi miesten kanssa, puuttuu kunnianhimo."

Tuommoinen sitaatti löytyi onnekkaalla guuglaamisella. Ei tosin käynyt ilmi kuka noin on sanonut ja milloin. Mutta tuo sutkautus kuvaa joka tapauksessa nyt osuvasti sitä mikä mielessä pyörii.
Enpähän ole aikoihin edes mitään kirjoittanut, kai olen saanut sanoa sanottavani opiskeluun liittyvien tekstien puitteissa. Nyt kuitenkin syntyi taas halu kirjoittaa, inspiraationa toimi hassu öinen keskustelu, ja kipeän hampaan aiheuttaman unettomuuden vuoksi tuo keskustelu jäi pyörimään päähän.

Kysymys kuuluu: onko niin että naisilla on yleisesti ottaen vähemmän kunnianhimoa kuin miehillä, ovatko naiset tavoitteissaan ja uskossa omiin kykyihinsä aina vaatimattomampia? Jos näin on, onko syynä (muka tasa-arvoinen) yhteiskunta vaiko geeneihimme syöpynyt erilaisuus? Koska jälkeläisten kantamisen ja huolenpidon taakka on fysiologisista syistä naisilla suurempi, täysin tasa-arvoinen lähtökohta on mahdoton. Tietenkin nykypäivänä on jo suuri joukko naisia jotka eivät viitsi jarruttaa omaa urakehitystään tekemällä lapsia. Ehkä tällaisten, biologiaansa uhmaavien, ja miesten kanssa yhtä kunnianhimoisten naisten vuoksi olemme jo päässeet siihen pisteeseen, että Suomessa yliopisto-opiskelijoista enemmistö on naisia. Tämä kuitenkin taas heijastaa juuri sitä muka-tasa-arvoa, sillä tutkijoissa naisia on edelleen vain pieni osa.

Itse en oikeastaan missään vaiheessa ole aidosti unelmoinut muunlaisista tulevaisuuden skenaarioista kuin opettajan ammatista. Opettajan virka ja mahdollisuus opettaa kaikkia kolmea opiskelemaani ainetta on aina ollut itselleni ykkösvaihtoehto. Arvostan tutkijan ammattia paljon, mutta en usko siihen vaadittavan omistautumisen yhteen asiaan vuosikausiksi sopivan luonteelleni. Onko tämä nyt sitä vaatimattomuutta? En kuitenkaan koe hukkaavani potentiaaliani opettajana, päinvastoin, saan toimia innostajana ja pääsen hyödyntämään tietämystäni laajasti osa-alueesta toiseen.

Tällainen omien valintojen rationalisoiminen on kuitenkin aina hiukan keinotekoista. Omiin tavoitteisiini vaikuttavat tietenkin voimakkaasti sosiaaliset suhteeni, vanhempieni sosio-ekonominen asema, saamani kasvatus jne. Siihen, että päädyn reflektoimaan tätä asiaa, vaikuttavat jälleen ihmiset joiden kanssa olen tekemisissä. Siinä on ehkä jotain surullista, että varmasti moni kunnianhimoton ja vaatimaton nainen ei tule koskaan edes aidosti ajatelleeksi tätä asiaa. Tuttavapiirini tuntuisi noudattavan aika selkeästi tätä kunnianhimon sukupuolijakoa, vaikkei tämä kattava aineisto olekaan. Tulipas absurdi ajatus mieleen: tätä olisi mielenkiintoista tutkia, saada käsiinsä oikeita tilastoja! Onko sisäinen intoni tutkijaksi heräämässä? No jaa, eihän tuo ajatus toisaalta kovin absurdi ole, on hyvin luonnollista vaatia tieteellisesti tuotettuja todisteita tällaisessa asiassa. Jos kannankin korteni kekoon siten, että paasaan lukiolaisille aloitteleville (nais)filosofeille tästä epäkohdasta ja näin velvoitan heidät tekemään feminististä tutkimusta aiheesta sitten omilla tutkijanurillaan.

Philosophy of Recognition

Reilu kuukausi sitten en tiennyt juuri mitään koko recognitionista, en edes tiennyt kääntäisikö sen tunnistukseksi vai tunnustukseksi. Pieni googlailu kertoi jotain intersubjektiivisuudesta, etiikasta ja Axel Honnethista. Sitten tuli lyhyt luentosarja joka valaisi ymmärrystäni Tunnustuksen Filosofiasta. Yksinkertaisuudessaan tunnustaminen tarkoittaa sosiaalisessa kanssakäymisessä mahdollisesti toteutuvaa toisen osapuolen tunnustamista esimerkiksi tasavertaisena persoonana, hyvänä kalamiehenä tai tiettyjen oikeuksien omaajana. Ideaalimuodossaan tunnustus toteutuu vastavuoroisesti. Kirjoitin tunnustukseen liittyvästä, itselleni parhaiten kolahtaneesta teemasta esseen, jonka nyt viimein voisin hiukan muokkailtuna julkistaa.

Tunnustus, persoonuus ja psyykkinen hyvinvointi

Tunnustuksen filosofian perinteessä yleinen tunnustuksen käsitteeseen liitettävä tekijä on sen interpersoonallinen luonne. Interpersoonallisuutta voidaan pitää myös tunnustuksen edellytyksenä, mutta mitä tämä olennainen käsite pitää sisällään? Pilkkomalla sana interpersoonallinen kahteen osaan saadaan kaksi tunnustuksen käsitteen ulottuvuutta. Inter- tarkoittaa yksinkertaisesti joidenkin välistä, mistä voidaan johtaa tunnustuksen vuorovaikutuksellinen ja vastavuoroinen ulottuvuus; persoonallinen taas viittaa olentoihin, joilla on mahdollisuus antaa ja saada tunnustusta: persooniin.

Tässä esseessä pyrin tarkastelemaan persoonuutta ja sen suhdetta tunnustukseen. Ensiksi hahmottelen tunnustuksen filosofian kannalta relevanttia käsitystä persoonuudesta. Olennainen esille nouseva kysymys on, onko persoonuus aina interpersoonallista, ja näin ollen, onko tunnustus jopa persoonuuden ehto? Tästä seuraten pyrin tarkastelemaan tunnustuksen roolia ja tarpeellisuutta persoonallisuuden kehityksen ja psyykkisen hyvinvoinnin kannalta. Persoonuuden määrittelyssä tukeudun pääosin Heikki Ikäheimon esittämiin jaotteluihin ja psyykkisen hyvinvoinnin kysymyksessä käytän lähteenä lähinnä Axel Honnethin teoriaa, joka on esitelty teoksessa The Struggle for Recognition. Tunnustuksen idean soveltuvuutta psykologian alueelle lähestyn myös Andreas Wildtin psykoanalyysi-esseen kautta.

Persoonuus ja tunnustus

Tunnustuksen filosofian kannalta persoonuus tulee käsittää olennaisesti status-käsitteenä. Tällöin persoonuudella statuksena tarkoitetaan nimenomaan yhden tai useamman yksilön relevantista asenteesta tai intentionaalisuuden muodosta riippuvaa statusta (attitudes or modes of intentionality). Status voi olla luonteeltaan institutionaalinen tai interpersoonallinen; institutionaaliseen statukseen kuuluu lähinnä juridisia oikeuksia, kuten oikeus elämään. Interpersoonallinen status on luonteeltaan sosiaalinen: yksilö ei määrittele sitä itselleen, vaan sen tekevät toiset ihmiset sosiaalisessa kanssakäymisessä. (Ikäheimo 2007, 5-6)

Ikäheimon mukaan persoonana kohteleminen vaatii tunnustusasenteita. Näin ollen esimerkiksi koditon henkilö, jolla ei ole yhtään ystävää ja jonka olemassaolo ei kiinnosta ketään, ei täytä persoonuuden edellytyksiä vaikka hän itse kokisikin olevansa persoona. Tällaisessa tilanteessa elävä henkilö tuntisi varmasti, että jotain puuttuu. (Ikäheimo 2007, 7-9)

Tästä voidaan johtaa väite, että persoonuus on aina interpersoonallista sikäli, että ilman toisia yksilöitä, jotka tunnustaisivat kodittoman persoonaksi ja kohtelisivat tätä sen mukaisesti, hänen persoonuutensa ei olisi kokonaista. Tässä tullaan tehneeksi olennainen erottelu persoonaksi tekevien kriteerien kohdalla: kodittoman tapauksessa persoonuuden psykologisen määritelmän ehdot toteutuvat, sillä henkilö omaa kaikki psyykkiset valmiudet joiden perusteella hänet voitaisi laskea persoonaksi, mutta persoonuuden interpersoonallinen status-elementti ei toteudu (Ikäheimo 2009, 3). Toisaalta voin kyllä varsin hyvin kokea itseni persoonana vaikkei kukaan näe tai kohtele minua sellaisena tällä hetkellä, mutta jos en koskaan elämässäni olisi saanut tuollaista tunnustusta, tilanne olisi eri. Susilapsia voi käyttää esimerkkinä tällaisesta tilasta.

Toinen tästä seuraava johtopäätös olisi, että persoonan kehitys ei voi onnistua täysin ilman tunnustuksen saamista. Tässä on toki aste-eroja: vaikkei minua koskaan olisi tunnustettu hyväksi laulajaksi, olisin varmaan kehittynyt melko normaalisti, mutta jos mahdollisesti pienin tunnustuksen edellytys - persoonana pitäminen - ei toteudu, kehityksessä menee jotain vikaan. Puhuttiinpa tunnustusasenteista millä tasolla tahansa, voidaan hyväksyä, että niillä on vaikutusta persoonuuteen sen eri kerroksilla:
"-- recognitive attitudes are responsive to the psychological layer and directly constitutive of the interpersonal layer of the recognizee’s personhood" (Ikäheimo 2007, 9).

On siis selvää, että tunnustus - ainakin minimaalisimmassa kriteerissään, persoonana kohtelemisena - on välttämätön ennakkoehto persoonuuden olemassaololle interpersoonallisen statuksen mielessä. Tästä nousee esiin kysymys persoonuuden ontologisesta statuksesta: jos persoonuus kaikkiensa on riippuvaista sosiaalisista kontakteista, käykö puhe yksilöllisestä ja vapaasti kehittyvästä persoonallisuudesta mielettömäksi? Kysymys persoonuuden ja persoonallisuuden alkuperästä käy kiinnostavaksi, myös menemättä nature-nurture -kiistaan. On kuitenkin varsin ymmärrettävää, että persoonallinen identiteetti rakentuu sosiaalisissa kontakteissa; ovathan esimerkiksi varsinkin teini-ikäiset identiteettiä etsiessään usein hyvin samalla tavalla pukeutuvia, puhuvia ja ajattelevia kuin vertaisryhmänsä.

Tunnustus ja psyykkinen kehitys

Axel Honneth esittää, että yhteys tunnustuskokemusten ja yksilön itsesuhteen välillä kumpuaa juuri persoonallisen identiteetin intersubjektiivisesta rakenteesta (Honneth 1995, 173). Näin ympyrä sulkeutuu. Pystyäkseen kasvamaan persoonaksi ja rakentamaan hyvän toiminnallisen itsesuhteen, yksilön on saatava kokea tunnustusta persoonana. Tällöin yksilö kykenee myös vastavuoroisesti kohtelemaan muita samalla tavalla. Ihminen on siis kuin peili, joka heijastaa toisilta saatuja kunnioituksen, arvostuksen ja rakkauden kokemuksia taas takaisin toisiin ihmisiin. Ideaalina olisi positiivinen dialektinen "kun saat niin annat ja kun annat niin saat"-suhde.

Honnethin teoriassa tunnustuskokemukset konstituoivat yksilön positiivista itsesuhdetta ja hänen jaottelunsa kolme eri tunnustuksen muotoa liittyvät itsesuhteen eri osa-alueisiin. Itseluottamus on peräisin rakkauden muodossa saadusta tunnustuksesta, itsekunnioitus puolestaan legaalisesta tunnustuksesta, ja itsearvostus taas solidaarisuuden muodossa saaduista tunnustuskokemuksista (Honneth 1995, 173). Nämä muodostavat Honnethin tunnustusteorian kolmijaon: rakkaus, kunnioitus ja arvostus.

Tämä muotoilu tulee mielestäni lähelle useita kehityspsykologian teorioita yksilön psyykkisestä kehityksestä, esimerkiksi Erik H. Eriksonin psykososiaalisen kehityksen vaihe-teoriaa. Eriksonin teoriaa voisi kokonaisuudessaan tulkita yhteensopivaksi tunnustuksen käsitteen kanssa: kukin psykososiaalisen kehityksen vaihe sisältää kehitystehtävän ja tietyn psykososiaalisen "hyveen" tai kyvyn, jonka saavuttaminen riippuu sosiaalisessa kanssakäymisessä saadusta palautteesta ja tunnustuskokemuksesta. Honnethin teorian kolme itsesuhteen osa-aluetta, itseluottamus, itsekunnioitus ja itsearvostus, käyvät hyvin yksiin Eriksonin käyttämien käsitteiden kanssa. Esimerkiksi ensimmäisen kehitysvaiheen kehitystehtävänä on perusluottamuksen saavuttaminen, ja tämän edellytyksenä on positiivinen ja rakastava äiti-lapsi -suhde. (Harder 2002)

Eriksonilla vaiheita ja tehtäviä on kaikkiaan kahdeksan, mutta ensimmäisen vaiheen jälkeen itsekunnioituksen ja itsetunnon ideat toistuvat varsinkin kouluikäisen kehitysvaiheissa. Harder kuvaa kouluikään (6-12 vuotta) sijoittuvaa kehitysvaihetta:
"During this stage, often called the Latency, we are capable of learning, creating and accomplishing numerous new skills and knowledge, thus developing a sense of industry. This is also a very social stage of development and if we experience unresolved feelings of inadequacy and inferiority among our peers, we can have serious problems in terms of competence and self-esteem." (Harder 2002)

Eriksonin teoria soveltuukin siis hyvin myös kahteen muuhun itsesuhteen osa-alueeseen, itsekunnioitukseen ja varsinkin itsearvostukseen, joka on peräisin arvostuksen ja siihen linkittyvän solidaarisuuden kokemuksista. Uusien taitojen oppiminen, ja sitä seuraava arvostus, joka usein tulee arvosanojen muodossa, kehittävät yksilön itsearvostusta. Samalla koulujärjestelmä toteuttaa myös tasa-arvoisen arvostuksen periaatetta esimerkiksi jakamalla oppilaat ikäryhmien mukaisiin luokkiin, mikä luo solidaarisuuden ilmapiiriä. Honnethilla nämä kaksi ulottuvuutta liittyvät läheisesti toisiinsa (Honneth 1995, 128). Eriksonin teoria esittää, että jos arvostuksen ja solidaarisuuden kokemukset jäävät saamatta, tästä seuraa ongelmia yksilön itsearvostuksen ja oman pystyvyyden kokemisen kohdalla.

Yhtäläisyyksiä on mahdollista löytää myös muihin kehityspsykologian teorioihin. Honneth itse mainitsee psykoanalyyttisen objekti-suhteiden teorian tunnustusteoriansa kanssa yhteensopivana esityksenä vastavuoroisen rakkauden merkityksestä yksilön psyykkisessä kehityksessä; kiintymyssuhteen ja itsenäisyyden välinen jännite on kuvaavaa molemmissa tapauksissa (Honneth 1995, 96). Sekä objekti-suhteiden teoriassa että Eriksonin kehitysteoriassa rakkaus on ensimmäinen ja kehitykselle välttämätön tunnustuksen muoto; saman allekirjoittaa myös Honneth (1995, 107). Muut tunnustusmuodot tulevat mahdollisiksi kun tämä perusta on rakennettu. Tosiasiallisestikin institutionaalinen tunnustus legaaliseksi persoonaksi kaikkine oikeuksineen ja velvollisuuksineen astuu juridisessa mielessä voimaan yleensä vasta täysi-ikäisenä.

Objekti-suhteiden teorian kehittänyt psykoanalyytikko Donald W. Winnicott toi siis tunnustuksen käsitteen olennaisella tavalla mukaan psykologiaan. Tunnustus ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti sama asia psykologian ja tunnustuksen filosofian näkökulmasta. Andreas Wildt erottaa kaksi eri tunnustus-käsitystä, propositionaalisen ja persoonallisen. Näistä propositionaalinen tunnustus kohdistuu tiettyjen objektiivisten asiaintilojen tunnustamiseen, joten persoonallinen tunnustus on lähempänä sitä, mitä esimerkiksi Honneth teoriassaan pyrki tarkoittamaan. Winnicottin esittämä kuvaus tunnustuksesta objekti-suhteiden kehityksessä onkin Wildtin mukaan lähinnä propositionaalista tunnustusta. (Wildt 2010, 242; 247)

Tästä seuraa mahdollisesti kriittinen kysymys: tarkoitetaanko psykologian kielenkäytössä tunnustuksella aivan eri asiaa kuin varsinaisessa tunnustuksen filosofiassa? Tämä tekisi käsitteen soveltamisen yli tieteenalojen melko vaikeaksi. Jos esimerkiksi vastavuoroisuuden kriteerissä pysytään tiukasti, vastasyntyneen ja äidin suhde ja rakkaus ei olisi tunnustusta, koska lapsi ei vielä ole kykenevä vastaamaan saamaansa tunnustukseen ainakaan samalla mitalla. Jessica Benjaminin vastaus tähän olisi, että äiti-lapsi -suhde onkin vasta esitunnustusta tai sen alkua ("the beginning of recognition") (Wildt 2010, 251). Valmius muille tunnustuksen muodoille rakentuisi tämän esitunnustuksen pohjalta.

Tunnustus ja psyykkinen hyvinvointi

Eri tunnustuksen muodoilla tuntuisi siis olevan erilainen relevanssi eri elämän vaiheissa ja näin erilainen vaikutus yksilön itsesuhteisiin. Tuntuiskin intuitiivisesti siltä, että interpersoonallinen tunnustus vaikuttaisi enemmän psyykkiseen hyvinvointiin kuin institutionaalinen. Tällainen kuva syntyy myös Honnethin ja Ikäheimon teksteistä. Ikäheimon tekstissä Recognizing persons (2007, 17) todetaankin, että kunnioittaminen persoonana institutionaalisessa mielessä ei oikeastaan ole kunnioittamista yksilönä. Kunnioitus kohdistuu siis yksilön institutionaaliseen rooliin ja vain epäsuorasti persoonaan.

Toisaalta institutionaalisilla rooleilla, kuten ammatilla, on joissakin tapauksissa suuri merkitys yksilön persoonallisuuden rakentajana. Otetaan esimerkiksi filosofi. Joillekin filosofia on ammatti, vaikkei se välttämättä kovin perinteiseltä ammatilta kuulostakaan. Uskoisin sen olevan useille samalla myös suuri henkilökohtainen intohimo, joka palvelee henkilökohtaisia intressejä. Jos filosofi jää vaille tunnustusta, vaikkapa ammattien hyödyllisyyttä ja tuottavuutta koskevassa keskustelussa, uskoisin, että asiaa on vaikea olla ottamatta henkilökohtaisesti, vaikka kyse onkin enemmän institutionaalisesta tunnustuksesta. Samalla tavoin esimerkiksi Hegelin Oikeusfilosofian institutionalisoitujen tunnustussuhteiden jaottelussa mukana oleva valtio, ja siihen liittyvä tunnustus voi olla hyvin merkityksellinen tekijä yksilön psyykkisen hyvinvoinnin kannalta. Tähän esimerkiksi käyvät ilman kotimaata olevat pakolaiset, joiden identiteetti on varmaankin useassa tapauksessa hyvin hajallaan.

Tunnustuskokemusten yhteyttä psyykkiseen hyvinvointiin onkin helpompi lähestyä negatiiviselta kannalta, vastaamalla kysymykseen, mitä yksilölle tapahtuu jos hän jää ilman tunnustusta. Tähän myös Honneth pureutuu teoksensa kuudennessa kappaleessa, jonka aluksi hän toteaa George Herbert Meadin käsitteistöä seuraten, että epäkunnioituksen kokemiseen sisältyy sellaisen vaurion mahdollisuus, joka voi johtaa koko persoonan identiteetin murtumiseen. Epäkunnioittaminen tai toisin sanoen tunnustuksetta jääminen voi siis vaurioittaa yksilön käytännöllistä itsesuhdetta erilaisissa määrissä ja muodoissa. (Honneth 1995, 131-132)

Täydellinen tunnustuksen puuttuminen on kuitenkin harvinaista (Ikäheimo, luento 30.8.2010). Mahdollinen esimerkki tästä olisi keskitysleiri, jonka toiminta vaikuttaisi edellyttävän kaikilta leirin työntekijöiltä täydellistä leiriläisten persoonuuden kieltämistä. Vastaavaa voidaan ehkäpä sanoa sodasta: suhtautuminen vihollisiin ei-persoonina mahdollistaa sotilaalle "moraalisesti oikeutetun" tappamisen. Näin radikaalin tunnustuksen puuttumisen sijasta nykypäivänä tapahtuu paljon hyvin perusteellista kaltoinkohtelua, josta ääriesimerkkinä Honneth mainitsee fyysisen hyväksikäytön, jolla on mahdollista tuhota yksilön perustavin käytännöllisen itsesuhteen muoto, yksilön perusluottamus itseen (Honneth 1995, 132-133).

Siihen, miten tällainen johtopäätös voidaan uskottavasti vetää, Honneth esittää argumentaationsa tueksi John Deweyn pragmatistisen tunneteorian. Deweyn ideana on yksinkertainen toiminta-teoreettinen tunnenäkemys, jossa jokainen tunnereaktio on seurausta jonkin toiminnan toteutumisesta tai toteutumatta jäämisestä. Toiminta kytkeytyy normatiivisiin käyttäytymisodotuksiin, mikä selittää tunteiden yhteyttä moraaliin. Esimerkkejä toimintaodotusten toteutumattomuuden aiheuttamista (moraali-)tunteista ovat häpeä, syyllisyys ja turhautuminen. Toiminnan estyminen vaikuttaa psykoanalyyttisin käsittein ilmaistuna yksilön ego-ideaaleihin, jotka ovat sidonnaisia yhteisön normatiivisiin odotuksiin. Tästä syystä yksilön käsitys omasta arvosta suhteessa yhteisöön laskee, ja yksilö ymmärtää oman riippuvuutensa toisilta saatuun tunnustukseen. (Honneth 1995, 136-138)

Yleinen nykypsykologian näkemys tunteiden luonteesta eroaa käsittääkseni Deweyn pragmatistisesta mallista, tai ainakin emootioiden selittäminen ulkoisilla tekijöillä on vaihtunut pikemminkin niiden neurofysiologisen perustan etsimiseen. Tunnustuksen teorian käyttökelpoisuus psyykkisen hyvinvoinnin kysymyksessä tuntuisikin soveltuvan paremmin psykoanalyyttiseen tai humanstiseen psykologian lähestymistapaan kuin nykyisin vallalla olevaan neuro- ja kognitiiviseen psykologiaan.

Lopuksi

Olkoonkin psykologinen aspekti hyvin yhdistettävissä tunnustusteoriaan, Honneth tuntuu kuitenkin olevan tekemisissä enemmän normatiivisen etiikan kuin psykologian kanssa. Hänelle tunnustuksen toimintamallit edustavat intersubjektiivisia ennakkoehtoja onnistuneen elämän yleisille rakenteille (the general structures of a successful life) (Honneth 1995, 174). Tuntuisikin, että tunnustuksen filosofiaan lukeutuvassa kirjallisuudessa puhutaan enemmän elämänlaadusta ja siihen liittyvistä tekijöistä kuin suoranaisesti psyykkisestä hyvinvoinnista. Termit kuten positiivinen ja käytännöllinen itsesuhde, itsearvostus sekä itsekunnioitus soveltuisivat kuitenkin yhtä hyvin kuvaamaan yksilön psyykkisiä voimavaroja ja hyvinvointia.

Tunnustuksen teorialla olisikin uskoakseni laajalti käyttöä tutkimuksissa esimerkiksi psykologian tai sosiaalityön alalla. Etiikan ja elämänlaadun edistämisen kysymykset nivoutuvat mielestäni yhteen psyykkisen hyvinvoinnin kanssa. Näin ollen tunnustuksen filosofia näyttäytyisi erittäin monialaisena kokonaisuutena, joka liikkuu joustavasti filosofisen ihmistutkimuksen ja (sosiaali-)psykologian sekä samalla normatiivisen ja soveltavan etiikan välimaastossa.

Oman lukunsa tunnustuksen filosofiaan luo käsitteen poliittinen ja yhteiskuntafilosofinen ulottuvuus, johon en tämän esseen puitteissa puuttunut lainkaan. Poliittinen toiminta, kuten taistelu oman erityisryhmän oikeuksista, on kyllä rinnastettavissa muihin inhimillisen kanssakäymisen muotoihin, joihin kaikkiin tunnustuksen teorian kautta voi hakea selityksiä. Olisin kuitenkin hiukan skeptinen sen suhteen, että yksi käsite kävisi selitykseksi mihin tahansa; tuntuisi, että tällainen pyrkimys teoretisoida kaikki yhdellä käsitteellä kertoo jotain käsitteen väljyydestä. Toisaalta varmaankin juuri tämän takia tunnustuksen muotoja onkin pyritty jaottelemaan, ja ilmeisesti Honnethin jaottelun taustalla on myös empiirisistä tutkimuksista saatua evidenssiä.


Lähteet:

Harder, Arlene: The Developmental Stages of Erik Erikson (2002) http://www.learningplaceonline.com/stages/organize/Erikson.htm (revised 2009)

Honneth, Axel: The Struggle for Recognition (1995) Translated by Joel Anderson
The MIT Press, Cambridge Massachusetts

Ikäheimo, Heikki: Recognizing persons (2007) julkaisussa: Journal of Consciousness Studies

Ikäheimo, Heikki: Personhood and the Social Inclusion of People with Disabilities –
A Recognition-theoretical Approach (2009)
teoksessa: Kristjana Kristiansen, Tom Shakespeare, and Simo Vehmas (eds.): Arguing About Disability, Routledge, 2009.

Wildt, Andreas: “Recognition” in Psychoanalysis teoksessa: Schmidt am Busch, Hans Christoph; Zurn, Christopher Z.: The Philosophy of Recognition: Historical and Contemporary Perspectives (2010) Lexinton Books

Ketä uskoa, ketä syyttää?

Jo pitkän aikaa minua on vaivannut ilmastonmuutoskeskusteluun ja muihin ympäristöfilosofisiin teemoihin liittyvä näkökulmien kahtiajako, jolla johdetaan tavallisia, hyväuskoisia ihmisiä pahastikin harhaan. Nyt törmäsin YLE:n uutiseen kuudennesta sukupuuttoaallosta maapallolla. Sama kummallinen kaksinaisuus heijastuu tästäkin kirjoituksesta.

Toisaalta kerrotaan tyynen rauhallisesti, että puolet maapallon lajeista saattaa kadota tässä näillä näppäimillä; siispä ei auta itku markkinoilla, olemmehan me vain yksi laji muiden joukossa emmekä mahda asialle mitään. Uutisessa kerrotaan myös edellisen sukupuuttoaallon johtaneen dinosauruksien häviämiseen maapallolta 60 miljoonaa vuotta sitten, jolloin ihmisellä mitä todennäköisimmin ei vielä voinut olla sormiaan pelissä.

Toisaalta taas yhtäkkiä syyllistetäänkin ihmistä, jonka julmuuksien ansiota tämä lajien häviäminen on. Sitten ladellaan perään seurauksia, joita tällä toiminnalla on ihmisten kannalta (omeinoiden hinnan kallistuminen?!?), niin että jokaiselle tulisi varmasti huono omatunto. Samanlaista retoriikkaa käytetään myös ilmastonmuutoksesta puhuttaessa. Puhutaan ekologisesta jalanjäljestä, päästöistä ja kulutuksesta. Sitten taas mennään toiseen ääripäähän kerrottaessa, että onhan se ilmasto muuttunut ennenkin, ja jopa ennen ihmislajin kehittymistä.

Kaikenlaisia salaliittoteorioita voidaan kehittää siitä, miten koko ilmastonmuutos on yksi suuri huiputus. Tai sitten voidaan mennä itseemme ja ihan oikeasti miettiä, onko se hyvä asia koittaa ylläpitää planeetan herruutta keinolla millä hyvänsä. Vaikka olenkin kallistuvainen jälkimmäiseen vaihtoehtoon, tunnen silti jonkinlaista epäilystä näiden ilmasto- ja biodiversiteettipaasauksien kohdalla. Vaikka luotankin enemmän tieteilijään kuin poliitikkoon, voi kumpikin vetää kansaa höplästä.

Avioliittopohdiskelua

Olen ajautunut viime aikoina pohtimaan avioliittoasioita. Syitä tähän on monia: julkinen keskustelu avioliittolaista ja kirkon vihkimisoikeudesta, aiheen puinti blogimaailmassa, kavereiden naimisiinmeno ja samalla kysymys siitä, miksi itse tahdon tulevaisuudessa olla virallistettu vaimo.

Avioliitto-sanan merkitystä voi tarkastella historiallisesti, samoin avioliitto-instituution tarkoituksia. Toisaalta jokaisella on omat henkilökohtaiset syyt haluta tai olla haluamatta avioliittoon, jotka eivät välttämättä käy yksiin historiallisten yleistysten kanssa.

Henkilö, jonka virallistetuksi vaimoksi joskus mielisin, lähti perusteluissaan liikkeelle evoluutiosta. Tässä on kyllä järkeä; ihmisen jälkeläinen syntyy maailmaan niin epävalmiina ja avuttomana että kahden hoivaamiseen sitoutuneen vanhemman läsnäolo on miltei välttämätöntä jälkeläisen elossapitämiseksi. Ainakin keisaripingviineillä pariuskollisuus on olennainen tekijä äärimmäisissä oloissa selviytymiselle. Homo sapiens meni vain asiassa pitemmälle perustamalla tätä varten oman instituution, avioliiton.

Toisaalta ihmiskunnan historia tuntee myös paljon moniavioisuutta, varsinkin yhden miehen ja usean naisen muodostamia liittoja. Eräässä mormoneja tarkastelevassa brittidokumenttisarjan osassa (mikälie Dawn Porterin seikkailut..) suurperheiden äidit puolustelivat moniavioisuutta juuri lastenkasvatuksen näkökulmasta: enemmän äitejä - enemmän hoivaa.

Kuitenkin kumpikin näistä ratkaisuista on seurausta käytännön syistä. Varmasti myös tänä päivänä moni valitsee avioliiton juuri käytännöllisistä, kuten juridisista ja taloudellisista syistä. Jälkikasvu on myös usein yksi syy. Tässä nyt kyllä sivuutetaan yksi (ainakin modernin) avioliiton kulmakivi, nimittäin rakkaus. Aina avioliitto ei ole perustunut rakkaudelle, vaan esimerkiksi suvun sopimukselle, jolla taas on erinäisiä valta- ja taloudellisia intressejä. Nykyisin ainakin länsimaissa ja useiden uskontojen piirissä vallitsee vapaus valita itse kumppaninsa, ja tällöin voidaan puhua niin sanotuista rakkausavioliitoista.

Mutta miksi rakkaus ei yksin riitä, vaan tueksi halutaan solmia virallinen liitto ja sopimus? Jos avioliitto mielletään kristinuskon mukaisesti liitoksi Jumalan ja parin välillä, jolle on saatava kirkossa siunaus, suljetaan kummallisesti pois muut uskonnot ja uskonnottomat. Papin aamenen sijasta monelle riittääkin nykyään leima papereihin maistraatissa. Toisaalta moni elämässään hyvin vähän uskonnollinen ihminen haluaa kirkkohäät perinteen vuoksi. Kirkko koetaan tunnelmalliseksi, sukulaiset pidetään tyytyväisenä, ja onhan se kirkko myös ilmainen toisin kuin maistraatin siviilivihkiminen muualla kuin valkoseinäisessä virastossa.

Näin tullaan yhteen nykypäivän suureen avioliiton motivaatioon, konventionaaliseen perinteisen instituution vaalimiseen. Nykyisessä keskustelussa vaaditaan esimerkiksi homoparien vihkimisoikeutta kirkon piiriin. Tämä on selvä esimerkki siitä, että myös vapaamielisemmät, uudistushenkiset ihmiset tahtovat säilyttää palan perinnettä. Keskustelun toisessa päässä, vaadittaessa vihkioikeuden poistamista kirkolta siitä kuitenkin haluttaisiin tehdä laajempi, kaikkien tasapuolinen oikeus. Avioliitosta ei siis haluta luopua, vaikka uskonnolla ei olisikaan asian kanssa enää tekemistä.

Näin taitaa olla myös omalla kohdallani. En koe uskonnolla olevan tekemistä naimisiinmenoni kanssa. Häiden on oltava sellaiset, jotka pariskunta itse tahtoo. Monelle häät ovatkin se elämän ainut oma prinsessapäivä (tuo sana kyllä ällöttää), ja tästä mahdollisuudesta ei tahdota luopua. Varmasti monen naimisiinmeno-päätökseen vaikuttavat omalta osaltaan myös telkkarissa pyörivät hääohjelmat, iltalehdessä esiteltävät julkkisten häät ja muu mediahulabaloo asian ympärillä. Tämän takia avioliiton solmiminen on nykyään myös suuri kustannuskysymys ja stressin aiheuttaja.

Mutta jos vaan riihikuivaa löytyy, niin naimisiin kannattaa mennä, koska häät on kivoja. Tässä siis lopullinen, intelligentti ja korrekti mielipiteeni :)

Apinointia

Kiitos avopuolison muistutuksen, tulin katsoneeksi ehkäpä parhaan apinadokkarin ikinä. Maikkarilla näytetty Discoveryn Älykkäät apinat (Ape genius) valaisi apinoiden, pääasiassa simpanssien, älykkyyttä lukuisten tutkimusten ja havaintojen kautta. Vaikka itse olisin ehkä ollut tyytyväinen pelkästään äimistelemään apinoiden puuhasteluja ilman sen kummempaa selostusta, tämän dokumentin havainnollisuus ja tiukka tieteelliseen tutkimukseen nojaaminen olivat luontodokumenttien saralla poikkeuksellisella tasolla.

Päällimmäisenä mieleen jäi dokumentissa toistuvasti esille nouseva rajanvedon ongelma ihmisen ja apinan välillä. Heti alkuun kumottiin ajatus kulttuurista ihmisten yksinoikeutena ja erottavana tekijä. Antropologi Jill Pruetz on havainnoinut fongolin simpanssien kulttuuria, johon kuuluu erityispiirteinä vedessä pulikoiminen ja kisailu (yleinen käsitys on ollut etteivät luonnossa elävät simpanssit pidä vedestä), sekä ruoan metsästäminen erityisiä keihäitä apuna käyttäen. Jos en tietäisi etukäteen että puhutaan simpansseista, veikkaisin että edellä mainitut erityispiirteet kuuluisivat jollekin sademetsän alkuasukasheimolle. Mieleen putkahti toinen esimerkki: kun minulle kerrottaisiin kääpiösimpanssien monimuotoisesta ja innovatiivisesta seksielämästä, en olisi ollenkaan varma onko kyse ihmis- vai eläinkulttuurista (asiaa ei auta se, että aloitin eilen lukemaan Markiisi de Sadea :D).

Mikä sitten synnyttää ja pitää yllä kulttuuria? Yhteisön tapojen omaksuminen, mitenkäs muutenkaan kuin matkimalla. Matkimista tutkittiin dokumentissa usealta kantilta; havaittiin muun muassa että simpanssin ja 3-4 -vuotiaan lapsen matkimisessa on paljon yhtäläisyyksiä ja että simpanssin matkiminen ei ole ainoastaan aivotonta apinointia, vaan monella tavoin intentionaalista toimintaa. Toinen klassinen ihmisen ja apinan erottava tekijä on (ainakin jonkin lukiopsykologian kirjan mukaan) kyky tietoiseen ajatteluun ja tietoisuuteen toisista tietoisuuksista. Tämäkin tavallaan kumottiin, kun eri koeasetelmin havaittiin simpanssien käsittävän toistensa aikomuksia ja vastuita, tai ainakin siis saatiin tästä viitteitä.

Yhteistyön sujuminen kuitenkin osoittautui tutkimuksissa vaikeammaksi asiaksi apinoille kuin ihmisille. Yhdeksi syyksi tähän arveltiin impulsiivisuutta ja eroa tunteiden hallinnassa. Erikoinen osoitus tästä oli taas se, miten koira (tietenkin hyvin koulutettu ja rauhallinen) selviytyi tehtävästä josta taas simpanssi ei; tarkoitus oli siis valita kahdesta ylösalaisin käännetystä mukista se, jonka alla herkkupala on, niin että ihminen osoittaa oikeaa mukia. Selitykseksi tälle annettiin koiran ja ihmisen samankaltaisuus aggression hallinnassa - kouluttaminen ja jalostus on karsinut koiralta impulsiivisuutta joka haittaa tunnistustehtävässä. Tietysti koira on juuri ihmisen apurina tottunut tämän tyyppiseen toimintaan, osoittamiseen, joka taas simpanssille on vierasta.

Joka tapauksessa jonkinlainen fundamentaalinen ero ihmisen ja simpanssin välillä on dokumentin mukaan oltava - miten muuten selittäisimme sen etteivät simpanssit tee meistä dokumentteja? Mutta ehkä tässä päättelyssä on logiikan kannalta jotain hassua. Abduktiohan tuo taitaa olla, ja eikös niin, ettei se ainakaan ihan vedenpitävä päättely ole? Ettei mentäisi nyt ihan sivuraiteille, niin palataan siihen, että sekö on tutkijoiden päällimmäinen tavoite: todistaa että jokin essentiaalinen ero on ja tulee olemaan? Ihmiset olemme "me" ja simpassit ovat "ne".

Dokumentti loppuu ajatukseen inhimillisen oppimisen erityislaatuisuudesta, jota selitetään kahdella tekijällä: toisaalta ihmiselle on ominaista motivaatio oppia ja opettaa (joka siis puuttunee tai on heikompi simpansseilla), ja toisaalta inhimillinen kulttuuri on luonteeltaan kumulatiivista (toisin kuin apinoilla, joilla jokin taito voi vain kadota sukupolven vaihdoksen myötä). Kumulatiivisuus, eli se että omaksutaan kulttuurin oppiperintö, jonka päälle rakennetaan uutta tietoa, voisi olla seurausta juuri korkeasta oppimis/opettamis-motivaatiosta. Dokumentti jättää avoimeksi sen mahdollisuuden, että tälle olisi syynä juuri se yksi ratkaiseva prosentti geeniperimästä, joka erottaa ihmisen ja simpanssin. Kiitän Discoveryä siitä, että kokonaisuus pysyi tieteelle uskollisena ja jätti suuren konkluusion julistamisen kuitenkin sikseen.

Oinosen merkitysteoria

Sukupuolineutraalin avioliittolain ja pride-iskujen ympärillä on pyörinyt melkoista keskustelua viime aikoina. Tuntuu että jokaisella on painava sanansa sanottavana, ja mikä pahinta, tämä mediailmiö on tuonut esille, kuinka järkyttävän vanhoillisia ja syrjiviä asenteita suurelta osalta suomalaisista löytyy. Tämä tuntuu kummalliselta varsinkin kun Suomi on historiassaan toiminut monessa asiassa tasa-arvon suhteen edelläkävijänä.

Keskisuomalainen julkaisi sunnuntaina 1.8. Lauri Oinosen kolumnin, jossa hän perustelee sukupuolineutraalin avioliittolain mahdottomuutta. Hän argumentoi perinteisen naisen ja miehen välisen avioliiton puolesta tukeutuen Raamattuun, sekä jonkinlaiseen epäilyttävään merkitysanalyysiin. Kun kerran valtio ja kirkko ovat tässä maassa yhtä, Raamattuun vetoaminen on aina mahdollinen tapa perustella lakeja. Lait ja Raamatun määräykset ovat kuitenkin kaksi eri asiaa ja poliitikotkin tämän varmaan ymmärtävät. Raamattu lakien pohjana johtaisi väkisinkin ristiriitaisuuksiin; onhan kirja kirjoitettu pitkän ajan kuluessa ja sen sisältämät määräykset ovat koskeneet hyvin toisenlaista yhteisöä kuin missä me nykyisin elämme.

Hupaisin osio kolumnista on perinteisen avioliiton puolustelu merkitysanalyysin keinoin:

"Jo käsitteenä sukupuolineutraali avioliitto on mahdottomuus, kun ajattelee sitä, mitä sanalla tarkoitetaan. Sanat tarkoittavat aina jotakin. Tiedämme hyvin, mitä ovat esimerkiksi maa, vesi, tuli ja ilma. Jokainen ymmärtää nämä. Olisi outoa käydä pehmentämään esimerkiksi käsitettä ja sanaa "kivi" muutamalla sen merkitystä "ilmaksi". Jokaisella sanalla on vastineensa, jota se ilmaisee."

Tässä ilmeisesti vedotaan johonkin universaaliin intuitioon jolla tiedämme yhteisesti kaikkien sanojen ja käsitteiden merkityksen. Nämä merkitykset tulevat vissinkin jostain aikojen alussa kiveen kirjotetusta oppaasta, joka on validi tänäkin päivänä. Avioliiton merkitys löytyy Oinoselle Raamatusta, mutta entä nämä esimerkit maa, vesi, tuli ja ilma? Tämä haiskahtaa Aristoteleen fysiikalle, joka pyrki vastustamaan maailmankaikkeuden selittämistä atoimeiden avulla. Tästä on kuitenkin kulunut reilu pari tuhatta vuotta, ja perustelut ovat muuttuneet, eikä ole enää niin yksiselitteistä tietää mitä vaikkapa tulella tai ilmalla tarkoitetaan.

Oinosen mukaan "jokaisella sanalla on vastineensa, jota se ilmaisee". Mutta eikö se, mitä käsite "tuli" ilmaisee ole muuttunut aikojen saatossa siirryttäessä alkuaineisiin ja molekyyleihin, ja eikö samalla tavoin ole voinut käydä myös avioliiton käsitteelle? Jos tiede, yhteiskunta ja elämäntavat muuttuvat, samoin käy myös merkityksille. Siksi on mielestäni kummallista hakea perusteita heteroavioliitolle tuhansien vuosien takaa.

Oinosen mukaan perinteinen naisen ja miehen välinen avioliitto on yksi yhteiskunnan peruspylväistä, samoin kuten koulujen uskonnonopetus ja asevelvollisuus. Mihin tämä taas perustuu? Ainakin asevelvollisuus on perua toisenlaisista ulkopoliittisista tilanteista kuin missä tänä päivänä olemme. Samaa voisi sanoa uskonnonopetuksesta; aikoinaan kirkkojen järjestämä uskonnollinen opetus oli mainio tapa opettaa suomalaisille lukutaito ja näin antaa tavallisille ihmisille mahdollisuus sivistykseen. Näillä instituutiolla voi siis olla historiallista merkitystä, mutta onko se riittävä syy tukea yhteiskunnan muuttumattomuutta? Jos jokin näin "peruspylväistä" kokeilumielessä kaadettaisiin, puhkeaisiko maahamme sota, nälänhätä ja täysi kaaos? Tuskinpa.

Porsaita äidin oomme kaikki...

Televisiossa on tänä kesänä pyörinyt hassu sarja nimeltä Päiväni eläimenä(My Life As An Animal). Sarja voisi kuulua siihen ennustamaani tosi-tv:n surrealistiseen aaltoon; sarjan idea voi nimittäin hyvinkin olla peräisin jonkun BBC-tyypin unesta jossa tämä parka olikin sika ihmisen sijasta. Nyt sitä sitten kokeillaan oikeasti: kussakin jaksossa kaksi ihmistä laitetaan elämään neljäksi päiväksi jonkin eläinlajin elämää, sisältäen yöpymisen ja ruokailemisen kyseisen eläimen tavoilla ja joukossa. Tavoitteena olisi omaksua eläimen tavat niin hyvin että tulisi hyväksytyksi lauman jäsenenä, tai jopa lauman johtajana. Sarja sisältää valitettavasti perus tosi-tv –formaatin kliseet: itketään ja halutaan takaisin kotiin, avaudutaan kameralle keskellä yötä ja lopussa ollaan kaikki niiiin onnellisia siitä että tuli lähdettyä mukaan. Olen kuitenkin päättänyt antaa tälle sarjalle mahdollisuuden, ja nyt pari jaksoa katsoneena voin sanoa löytäneeni siitä jotain hyvääkin.

Jokaiseen jaksoon sisältyy jotakuinkin sama oivallus: ensin yritetään alentua eläimen tasolle kunnes ymmärretään, ettei alentuminen olekaan oikea strategia, sillä sian, hevosen tai koiran elämä onkin monimutkaisempaa ja arvostettavampaa kun ihminen osaa olettaa. Kun eläinkokelaita(=ihmisiä) opetetaan ymmärtämään kyseisen eläinlajin kommunikointia, arvojärjestystä ja selviytymisstrategioita, alkaa kokeilu onnistumaan paremmin. Ihminen alkaa käsittää ettei vaikkapa hevoslauman arvojärjestys ja tapa arvioida jokainen uusi jäsen ensinäkemältä eroa paljoakaan ihmisyhteisön toiminnasta.

Sarjalla on siis potentiaali avartaa ihmiskeskeistä maailmankatsomustamme, jossa ihmistä ei katsota yhdeksi eläinlajiksi muiden joukossa. Oivallukset eri lajien elämästä voivat kaventaa kuilua ylivertaisen ihmisen ja muiden eläinlajien välillä. Kun hevoslauma pääsee pomottamaan ihmistä katsoja voi huomata etteivät eläimet olekaan luotuja ihmistä varten. Ongelmallista on kuitenkin se, että sarjan viesti voidaan tulkita myös päinvastaisella tavalla. Pelkästään jo sarjan nimi Päiväni eläimenä sisältää viestin, ettei ihminen olisi yksi eläinlaji muiden joukossa. Ihminen, tämä erityislaatuinen älyolento vain kokeilee omasta vapaasta tahdostaan eläimenä olemista. Toisaalta BBC:n kaverit ovat varmaankin joskus kuulleet evoluutioteoriasta, joten ehkäpä sarjan nimi (nimenomaan alkuperäinen englanninkielinen "My Life..") viittaakin ironisesti siihen, että onhan ihminen kaiken aikaa yhden eläinlajin edustaja.

Nimeen liittyvien konnotaatioiden lisäksi sarjan tyyli rinnastaa ihminen ja esimerkiksi sika voi johtaa kahdenlaisiin johtopäätöksiin. Kun kerrotaan esimerkiksi sikojen hygienia-normeista, kuten siitä etteivät ne nuku omassa ulosteessaan, voidaan joko ajatella niin, että a) ovatpa ne siat inhimillisiä tai että b) emmehän me ihmiset eroa paljoa toisesta eläinlajista. Johtopäätös a) on seurausta siitä, kun arvioimme muita eläimiä ihmisen standardeilla, samaan tapaan kuin asettaessa eläimiä älykkyysjärjestykseen. Toisaalta kuullessamme sian älykkyydestä kuilu ihmisen ja eläimen välillä voi kaventua, mutta toisaalta tällä ajattelutavalla ihminen on ja pysyy muiden yläpuolella.

Tässä kohtaa voidaan myös nostaa esille kysymys, onko tällainen b)-johtopäätöksen mukainen humanismin korvaava naturalismi edes mahdollinen tapa ajatella. Ihmislajin tasa-arvoisuus muiden eläinlajien rinnalla vaatisi luopumista inhimillisestä katsantokannasta, mikä on ehkäpä liian suuri vaatimus – emmehän me osaa katsoa maailmaa kuin omilla silmälaseillamme. Toisaalta kuitenkin jonkin tyyppinen naturalistis-vaikutteinen humanismi voisi vetää pidemmän korren esimerkiksi ympäristönsuojelussa kuin vanhakantainen luomiskertomukseen nojaava ajatus ihmisestä luomakunnan kruununa.

Päiväni eläimenä- sarjan voidaan tulkita tukevan juurikin naturalistis-vaikutteista humanismia, vaikka sarjan viesti jääkin hieman epäselväksi. Kummallisen lisämausteen kuhunkin jaksoon tuo loppuhuipennus, jossa eläinkokelaat viedään katsomaan lajitoveriensa viimeistä matkaa – teurastamoon. Sarjan oman esittelypätkän mukaan ideana on näyttää lajin elämästä koko elinkaari, siitoksesta teurastamon linjastolle. Tällainen elinkaari ei tosin ole se luonnollinen, tai siis ihmisestä riippumaton versio eläinten elämästä, joten loppujen lopuksi taas nähdään, miten ihminen hallitsee tai ainakin pyrkii hallitsemaan eläinkuntaa. Sarjasta olisi tietenkin tullut erilainen, ja ainakin jännittävämpi sekä eettisesti kyseenalaisempi jos ihmiset oltaisiin viety luontoon villin puumalauman tai krokotiilien keskelle. Ei auta kun jäädä odottelemaan toista tuotantokautta.

Fenomenologisen asenteen houkutus ja mahdottomuus

Luin ensimmäisenä kokonaisena suomenkielisenä kirjana vaihdosta palattuani Juha Himangan teoksen Se ei sittenkään pyöri – johdatus mannermaiseen filosofiaan. Ja kirjahan kolahti, jopa vakuutti, vaikka osasyy erikoissuopeaan lukutapaan oli varmaankin seurausta Ranskassa vietetystä keväästä, johon ei sisältynyt juurikaan mitään lukemista omalla äidinkielellä ja lisäksi filosofiaakin hieman liian vähän. Oli miten oli, Himanka onnistui mielestäni esittelemään selkeällä johdattelevalla tyylillä mannermaista filosofiaa, eli (ainakin hänen rajauksenaan) pääasiassa fenomenologiaa ja sen metodia. Husserlia ja Heideggeria itsejään lukematta saatan vetää nyt mutkia hieman suoriksi luottaessani vain siihen mitä muut ovat heistä sanoneet.

Fenomenologian ytimessä on eräänlainen näkökulmanvaihdos, siirtyminen luonnollisesta asenteesta fenomenologiseen asenteeseen. Luonnollinen asenne tarkoittaa siis jotakuinkin luonnontieteisiin nojaavaa arkinäkemystämme todellisuudesta; maapallo kiertää aurinkoa, kappaleisiin vaikuttaa painovoima, ennen ihmistä maapallolla oli monenlaista elämää kuten dinosauruksia jne. Fenomenologinen asenne taas tarkoittaa tällaisten uskomusten (voisihan joku sanoa myös tosiseikkojen) hylkäämistä. Himanka ajautuu kuitenkin lukuisia kertoja painottamaan, ettei fenomenologia halua kieltää tieteen saavutuksia, vaan haluaa ainoastaan tarjota vaihtoehtoisen katsantokannan todellisuuteen, pyrkimällä tavoittamaan ilmiöt siten kun ne meille ilmenevät. Monet asiat, esimerkiksi musiikki, pitävät sisällään paljon enemmän kuin faktuaalinen ja tieteellinen näkökulma voivat niistä sanoa. Eri äänenkorkeuksien värähtely korvani osissa ja sen välittyminen aivoihin ei vielä kerro mitään siitä millaisia tunteita ja elämyksiä musiikki voi tuottaa.

Fenomenologian iskulause ”Asioihin itseensä!” kurottaa kohti ilmenemistä, ja poispäin siitä miten oletamme asioiden valmiiksi olevan. Näinollen Husserlin pyrkimys todistaa, ettei maapallo sittenkään pyöri, käy joillain lailla ymmärrettäväksi. Kun tarkasteleme asiaa vain ilmiön ilmenemisen näkökulmasta, emme koe maapallon pyörivän. Pitää kuitenkin kysyä, minkälaisia havaintoja/kokemuksia tässä kohtaa voidaan käyttää hyväksyttävästi todistuksena. Fenomenologin tulee Himangan mukaan luottaa asioiden ilmentymiin jotka ovat elävästi läsnä. En kuitenkaan oman lukemani perusteella ymmärrä tästä muuta kuin että asioiden läsnäolon elävyydessä on eri asteita: voin esimerkiksi kuvitella ruusun tuoksun tai haistella ruusua joka on pöydälläni, ja näistä voin vain sanoa jälkimmäisen olevan enemmän läsnä, mutten kuitenkaan sanoa kuvitelman olevan epätosi.

Olemme tottuneet tieteellis-orientoituneen maailmankatsomuksemme vuoksi vaatimaan asiolta selkeää järjestäytymistä kategorioihin tosi ja epätosi. Vaikka näin ei aina olisikaan, tämä jossakin määrin sisäänrakennettu taipumuksemme vaikeuttaa fenomenologisen asenteen omaksumista. Samalla tavoin luonnollisen asenteen asettaminen syrjään tuottaa ongelmia, vaikka fenomenologian vaihtoehtoinen ja vapauttava näkökulma houkuttaakin. Kirjan kuvitteellinen dialogi A.J. Ayerin ja Maurice Merleau-Pontyn välillä vaikuttaa vain tukevan tätä ongelmaa. Tuntuu, että historiallinen ja kulttuurinen perintö on meissä niin syvässä, ettemme kykene kääntämään ajattelua pois totutuista asenteista. Kasvattaja joutuu aina tahtomattaankin omaksuttamaan kasvatettavan sisälle kulttuurissa jaettuun maailmankatsomukseen. Vaikka suurin osa meistä ei ymmärrä syvällisesti fysiikkaa, biologiaa tai kosmologiaa, jaamme silti melko yhteisen käsityksen siitä miten maailma makaa (kiitos luonnontiedepainotteisen koulujärjestelmämme).

Voidaan hiukan koomisesti kysyä, onnistuisiko fenomenologisen asenteen omaksuminen sitten paremmin konkreettisesti tynnyrissä kasvaneelta ihmiseltä, tai että miksi se sitten onnistui Husserlilta tai Merleau-Pontylta. Ehkä olen itse vain liian kapeamielinen ja sysään syyn siihen koko länsimaiselle kulttuurille. Voisin tietysti kokeilla lukea Fenomenologian idean ja katsoa kärsinkö enää sen jälkeen tästä ajatusvammasta.Toinen vaihtoehto päästä tästä ongelmasta olisi suhtautua fenomenologiaan ymmärrystä laajentavana ilman että luonnollista asennetta, eli aiempaa ymmärrystä todellisuudesta, pyrittäisi keinotekoisesti sulkemaan pois. Kuvaus musiikista ääniaaltoina ja värähtelynä korvassa ja sen kokeminen tunnepitoisena ilmentymänä olisivat toisiaan täydentäviä ulottuvuuksia jotka koskevat samaa asiaa. Ongelmaksi voi kuitenkin jälleen muodostua se, ettei tieteilijä tai ylipäätään tieteellisesti orientoitunut nykyihminen voisi pitää henkilökohtaista fiilistelyä (yhtä)hyväksyttävänä ja totena kuvauksena.

Toiminta ennen moraalia

Olen ollut kohta pari vuotta syömättä lihaa. Kalaa olen kuitenkin syönyt ilman omantunnontuskia. Tätä kummallista valintaani olen joutunut kerran jos toisenkin perustelemaan, ja pitemmän aikaa olen antanut perusteluksi sellaisen eettisen sitoumuksen, että syön kaikkea sellaista mitä omin käsin pystyisin tappamaan. Mökillä on tullut pienenä tyttönä ongittua ja vaikka kalojakin tuli joskus pidettyä lemmikkeinä, ei niiden tappaminen, perkaaminen ja pannuun laittaminen tunnu ylivoimaiselta väkivallanteolta. Kanalta tai sialta en enää kykenisi henkeä riistämään, nisäkkäät ja linnut tuntuvat liikaa itsen kaltaisilta. Yleensä ihmiset hieman naurahtavat tälle perustelulle, mutta tuumaavat kuitenkin siinä olevan jotakin selkeyttä.

Alun perin lihan syöminen loppui kesän 2008 Bulgarian reissun jälkeen, kun elimistö meni sekaisin siitä lihan määrästä mitä reissussa tuli syötyä. Olin kyllä jo aiemminkin sympatisoinut kasvissyöntiä ja kokeillut sitä joskus aiemminkin, joten päätös oli aika helppo. Syy oli siis lähinnä terveydellinen sekä tunnepohjainen: liha yksinkertaisesti kuvotti. Tässä olisi siis jo ihan riittävästi perustelua ruokavaliotani ihmetteleville, miksi sitten höpisen jostain eettisestä sitoumuksesta?

Tästä kuviosta tulee esille moraalin pragmaattinen luonne. Yksinkertaisesti sanottua toimimme ensin ja moralisoimme sitten. Moraaliset arvostelmat, ohjesäännöt ja laajatkin periaatejärjestelmät kumpuavat aina jostakin käytännöstä, kuten esimerkiksi Raamatun Vanhan testamentin pitkät luettelot puhtaus- ym. säännöistä juontavat selkeästi kontekstista: vaeltavan heimoyhteisön selviytymisestä autiomaassa. Samalla tavoin olen itse ensin lakannut syömästä lihaa, ja sitten jälkikäteen muokannut valintani perustelun eettiseksi.

Kasvatuksen näkökulmasta ajateltuna homma toimii samalla tavoin toiminnasta käsin: eihän pientä lasta istuteta pulpettiin ja pidetä luentoja oikeasta ja väärästä, vaan kun lapsi rikkoo esineen, lyö toista lasta tai leikkii ruualla, häntä torutaan ja ohjataan muuttamaan käytöstään. Yleensä tämä tapahtuu selkein ja yksiselitteisin arvostelmin kuten "ruualla ei leikitä", jotka sitten piirtyvät lapsen tajuntaan ja muistuvat mieleen vuosikymmenienkin jälkeen äidin painokkaalla äänellä lausuttuna.

Moraalin ajatellaan olevan yksi merkittävä tekijä joka erottaa ihmisen muista eläimistä. Toiminnallinen (ja samalla myös jonkin verran konstruktivistinen ja relativistinen) moraalinäkemys taas sopii yhteen naturalismin kanssa ja löyhentää tätä ihmisen ja eläimen välistä jaottelua. Esimerkiksi apinayhteisössä voidaan havaita jotakin inhimillisen moraalikäyttäytymisen kaltaista toimintaa; yhteisö alkaa esimerksi hyljeksiä yksilöä joka ei osallistu yhteisille ruuanhankintaretkille ja hyljeksitty yksilö painostetaan muuttamaan käytöstään yhteisen hyvän vuoksi.

Jonkinasteinen ero ihmisen ja muiden eläinlajien välillä vallitsee kuitenkin luultavasti itsetiedostuksen tasossa. Tämä kuitenkin taas tukee toiminnasta lähtevää moraaliajattelua psykologian keinoin. Ihminen päätyy selittämään omaa toimintaansa jälkikäteen itselleen pitääkseen yllä ehyttä kuvaa itsestä: "toimin näin koska olen minä/ekohippi/juutalainen/poliitikko jne". Tämän ei tarvitse siis tarkoittaa äärimmäistä individualismia, vaan ihminen voi myös identifioida itsensä jonkin aatteen arvojen mukaisesti joita pyrkii noudattamaan. Toiminnan ja valintojen jälkikäteinen selittäminen kumpuaisi siis eheän minäkuvan ylläpitämisestä.

Tällainen näkemys luisuu helposti "hälläväliä-relativismiin", jossa moraalilta vedetään lopullisesti matto alta. Vaikka olenkin ajautunut melko konstruktivistiseen näkemykseen moraalin luonteesta, en kuitenkaan halua julistaa moraalia tarpeettomaksi illuusioksi. Vaikka moraali olisikin toiminnalle toissijaista, kasvattaminen ihmiseksi tuntuu vaativan ohjeita ja sääntöjä, jotka ohjaavat tulevaisuudessa toimintaa (yksilölle/yhteisölle) edulliseen suuntaan. Oikean ja väärän opettaminen absoluuttisessa mielessä käy mahdottomaksi varmasti jokaiselle kasvattajalle jossakin vaiheessa, mutta tilannekohtaisia oikeita ja vääriä tarvitaan.

Jos minulta kysytään, pidänkö lihan syöntiä vääränä, vastaan varmaankin kieltävästi. Väärän sijaan se on tutkitusti ympäristöä kuormittavaa, omasta kokemuksesta elimistöä kuormittavaa sekä vastenmielistä kun pihviin suhtautuu kuolleena lehmänä. "Eettinen periaatteeni" syödä vain sitä mitä itse voin tappaa lähinnä selkiyttää kuviota sekä itselleni että muille.

Järjetön järki?

(Teksti on kirjoitettu joskus aikoinaan Horkheimerin ja Adornon Valistuksen dialektiikan lukemisen jälkeisessä hurmoksessa joka on päässyt tähän päivään tultaessa hieman haihtumaan; halusin kuitenkin laittaa sen tänne pienten muutosten kera alkuperäistä innostusta turmelematta.)

Nyky-yhteiskuntaa ja sen viihteen täyttämää vapaa-ajan kulttuuria voisi luonnehtia monista syistä irrationaaliseksi. Kulttuurin kehitystä voidaan ajatella luisumisena valistuksen ja tieteiden kehityksen rationaalisuudesta kohti henkistä typertymistä, jossa saippuasarjat ja tosi-tv täyttävät vapaa-ajan. Tässä ajatuskulussa kehitys polkee paikallaan, tai paremminkin kulkee taaksepäin, päämääränään taantuminen esi-ihmisten tasolle.

Toisaalta järjestä ei ole kuitenkaan tingitty, uusia tarkennuksia tieteellisiin teorioihin kehitellään ja teknologisia innovaatioita syntyy kuin sieniä sateella. Tästä huolimatta nykyistä maailman tilaa vaivaa eräänlainen järjettömyys. Irrationaalinen viihdekulttuuri ja tehokas, järjellisyyden tietä viitoittava tieteellinen kehitys eivät voi olla täysin erillisiä ilmiöitä; ne koskevat samoja ihmisiä ja siksi tuntuvat jollakin tavoin palvelevan samaa kehitystä. Valistuksen dialektiikka esittää ihmiskunnan henkisen rappion syyksi juuri välineellistynyttä järkeä, joka on alistettu palvelemaan teknistä kehitystä ja hallitsemaan luontoa. Tietysti on olennaista tuoda esille erottelu järjen ja älyn välillä, joista äly olisi käsitteenä lähempänä välineellistä järkeä ja luonnon valjastamista ihmisen päämääriin. Järki kattaa parhaimmillaan laajemman alan inhimillisestä toiminnasta, mukaan lukien kritiikin. Valistuksen dialektiikkaa seuraten järki on kuitenkin turmeltunut entisestä loistostaan, ja oikeastaan nykymaailmassa järjen ja älyn erottelu ei ole enää mahdollista.

Tällaisessa vääristyneessä muodossaan järjen olemus kiepsahtaa täydelliseksi vastakohdakseen, järjettömyydeksi, joka saattoi mahdollistaa viime vuosisadan suurinta tragediaa, holokaustia. Horkheimerin ja Adornon keskeinen tavoite oli estää holokaustin kaltaisen tapahtuman toistuminen. Tavallaan tehtävä onnistuikin, samanlaista luisumista rationaalisesta filosofian johtovaltiosta täysin epäinhimilliseksi, järjettömyyden hirmuvallaksi ei olla toistaiseksi nähty. Kuitenkin hyvin vastaavanlaista, piilevämpää muotoa olevaa joukkotuhoa tapahtuu yhteiskunnan eri osissa, niin mikro-, kuin makrotasollakin. Pahimpia seurauksia saa aikaan juuri ihmisen henkinen, itseen kohdistuva rappeuttamistaipumus, jota kulttuuri ruokkii minkä ehtii.

Jo Platonin sielun kolmijako-opin mukaan järki oli ylin, ihmisessä valtaa pitävä osa. Tahto ja halut tuli pitää kurissa järjen keinoin. Sama toteutui valtion tasolla alempien luokkien järjellä oikeutettuna hallitsemisena. Historiaan mahtuu liian monta järjen nousua tyranniksi, ja seuraukset tästä näkyvät. Järkevyyden nimissä voidaan oikeuttaa mitä tahansa, tieteen avullahan aseet on rakennettu. Teknologian hallitsemassa maailmassa ihmiset ovat koneiston pelinappuloita, ja luonto pelkkä resurssi. Empiristi hyökkäisi tässä kohtaa vastaan sanomalla, että nykytiede on kaukana rationalismista ja että pelkän järjen turvin tieteelliset teoriat vaikkapa aseiden toiminnan taustalla eivät edes toimisi. Tässä kirjoituksessa ei kuitenkaan suhtauduta järkeen rationalismi-empirismi –kahtiajaon mielessä, vaan laajempana (metafysiikkaan juontavana?) ilmiönä, jonka juuret ulottuvat tieto-opillisten kiistojen tuolle puolen.

Ihminen on nyky-yhteiskunnassa myös tietoinen järjellisyyden vaatimuksista, vaikka sokeasti alistuukin ilmiön palvelukseen. Järkevyyttä painotetaan jos jonkinmoisena ohjenuorana, on käytettävä sähköä järkevästi, on järkevää kilpailuttaa matkapuhelinliittymänsä; järkevyys on arvo, joka saavutetaan toimimalla yleisten vaatimusten mukaan. Tässä on kyse silkasta suorittamisesta. Valistuksen dialektiikassakin välineellinen järki tarkoitti käytännössä hyödyllisyyttä ja laskelmointia. Mikä onkaan tänä päivänä kirkkaampi ilmentymä välineellisestä järjestä ja henkisestä holokaustista, kuin mediasuosiossakin paistatteleva anoreksia. Tämä sairaus saa ihmisen valjastamaan järkensä yksinvaltiaaksi laiminlyömällä täysin alemmat halunsa - syömisen. Platonin mukaan sielunosien oli oltava tasa-painossa, olkoonkin järjen hallitsemassa, mutta tasa-painon täytyi tarkoittaa jonkinlaista toimintavapautta muille osille. Antiikissakin oltiin varmasti selvillä siitä, mitä ihmiselle tapahtuu kun ei syö.

Olennaista anoreksiassa esimerkkinä järjettömän järjen ilmentymänä on sen vaikutus anorektikon käsityksiin todellisuudesta. Ruoka, ja sitä vapaasti käyttävät ihmiset totalisoidaan vihollisiksi, ja omaa katsomusta pidetään yllä sulkemalla silmät haluilta ja ylipäätään emootioilta; kylmyys on se outo ilme, joka paistaa itseään riduttavan ihmisen silmistä. Yhdennäköisyys natsi-ideologian kanssa on pelottavan ilmeinen. Anoreksiassa toteutuu myös välineellisen järjen laskelmoivuus: kalorit kertovat kaiken olennaisen maailmasta, maailma redusoituu laskutoimituksiksi. Vaikka tämä tila äärimmäisyydessään ei olekaan kuin pienen ihmisjoukon sairaus, mutta yleiset ajatteluttavat kauneusihanteista ravintoarvoihin ilmentävät laajamittaisesti sairaalloista kulttuuria. Kun vapaa-aika vietetään sohvalla television ääressä, ei ole ihme, että kaikki haluavat hoikan vyötärön ja tietävät sen saavuttavansa milloin milläkin tuotteilla ja minkäkin merkkisissä ulkoiluvaatteissa lenkkeillen.

Kun vapaa-ajan määrä on lisääntynyt, ollaan kehitetty tehokkaampia välineitä nopeaan aivotoiminnan turruttamiseen. Televisio on nykyään huomattavasti helpompi avata kuin kirja, kaukosäätimien määrän lisääntymisestä huolimatta. Ohjeet järkevään ja oikeanlaiseen elämään saadaan ruudusta selkeässä muodossa, ilman kritiikin hiventä vallitsevia käsityksiä kohtaan. Luultavasti kehityksen kääntäminen poispäin välineellistyvästä järjestä vaatisikin ennemmin kriittistä ja valtavirrasta poikkeavaa tv-ohjelmatarjontaa, kyseessä on nimittäin luultavasti ainoa media, jonka vaikutukseen ihmisiin voidaan luottaa.

Bloggaamisesta ja nimeämisen sietämättömästä vaikeudesta

Nyt on tämäkin haave sitten toteutettu, oma blogi. Oma pätevyys tähän touhuun tietysti vähän arveluttaa, niin atk-taitojen kuin filosofian ynnä muun tietämykseni osalta. Ajattelin kuitenkin olla ottamatta asiaa liian vakavasti ja pitää blogin aihepiirin melko laajana ja avoimena näin ainakin aluksi.

Ranskassa vaihdossa ollessa tuli pidettyä yhteistä vaihto-blogia rakkaan ja blogi-osaavan avomiehen kanssa ja jälkikäteen ajateltuna kirjoittaminen olikin käytännöllisesti ja terapia-mielessä hyvä idea. Vastaavasti ajattelin tästäkin hommasta repiä jotain utiliteettia, erityisesti omien ajatusten kirjallisen ilmaisemisen harjoittelu on tavoitteena. Kirjoittaminen ei ole koskaan ollut minulle vahvin itseilmaisukeino, ja puhumalla keskustelun ja vasta-argumenttien luonnistuminen tuntuu helpommalta ja tietenkin nopeammalta. Kirjoittamisessa on kuitenkin se etu, että juttuja ehtii miettiä pitemmälle eikä tule lauottua mitä sattuu. Näinpä toivottavasti bloggaaminen eli omien ajatusten altistaminen muiden ihmisten tietokonenäytöille auttaa kehittämään omaa kriittistä ajattelua.

Asioiden otsikoiminen on ehkä kauheinta kirjoittamiseen liittyvää mitä tiedän. Lukiossa äidinkielen esseistä otsikot tuppasivat tuskastuneen alitajunnan vuoksi unohtumaan, kandin tutkielman otsikoksi taas jäi omasta mielestäni täysin vitsiksi tarkoitettu työnimi kun en lopulta muutakaan keksinyt. Blogin nimi vasta vaikea onkin.

Jostakin keksin ruveta miettimään hyvien kirjojen nimiä (kaipa ne kirjailijatkin tuskailevat samasta asiasta) ja sitä kautta päädyin Milan Kunderan Olemisen sietämättömään keveyteen , jonka olen lukenut kauankauan sitten, mutta josta pidin kovasti. Oleminen viittaa tietysti sanana Heideggeriin (josta en juurikaan osaa sanoa) sekä eksistentialismiin. Keveys taas tuo mieleen Timo Airaksisen, joka kirjoittaa Hulluuden houkutuksessa kiinnostavasti Tarzanin hahmon keveydestä, joka taas tuo mieleen Rousseaun näkemykset luonnosta ja yhteiskunnasta. Eli tämä assosiaatio-ketju sai minut mieltymään tuohon kyseiseen nimeen, ja vielä vaihtamalla sietämättömän tilalle sanan vaihteleva, sain sen resonoimaan paremmin oman elämäni kanssa.

Itselleni asiat, mieltymykset ja tuntemukset kun vaihtelevat ja olemisen raskaus ja keveys vuorottelevat riippuen tilanteista. Filosofian opiskeluun yhdistetään usein vaikeus ja raskaus, ja ehkäpä filosofia pidetään raskasmielisenä tyyppinä. Itseäni en kuitenkaan kehtaa edes filosofiksi kutsua, enkä oikein nää tuota raskas-keveä -jaottelua tuolla tavoin mielekkäänä. Filosofia voi olla kevyttä, lennokasta ja vapauttavaa, kun taas fiktiivisen sairaalasarjan jakso voi olla raskas. Jos joku nimittää minua kevyeksi ihmiseksi, en suinkaan loukkaannu, vaan olen mielissäni että se puoli minusta näkyy ulospäin.