maanantai 20. joulukuuta 2010

John Dewey moraaliteorioista

Dewey kritisoi teoksensa Demokratia ja kasvatus viimeisessä luvussa erilaisia moraaliteorioita siitä, että ne perustuvat dualistiseen ajatteluun, jossa mieli ja toiminta erotetaan toistaan. Yleisin kahtiajako tehdään niin sanotun sisäisen ja ulkoisen, moraalin tapauksessa toiminnan motiivin ja seurausten välillä. Vaihtoehtoiset moraalinäkemykset identifioivat moraalin siis jompaan kumpaan hyläten toisen, mikä vääristää koko moraalin luonteen. Deweylle reflektio ja toiminta kulkevat käsi kädessä, toiminnasta ja sen seurauksesta piittaamaton motiivi on ajatuksena hyvin kummallinen. Kun joudumme esimerkiksi mukauttamaan toimintaamme muuttuvissa olosuhteissa, joudumme testaamaan tekojemme mahdollisia seurauksia "mielikuvitusmaailmassamme". Tämä heijastuukin eräissä moraaliteorioissa jyrkkänä erotteluna ulkoisen ja sisäisen välillä. Kun toiset teoriat pitivät sisäistä mielikuvitusmaailmaa moraalin asuinsijana ja ulkoista moraalisesti irrelevanttina, syntyi vastareaktiona tälle utilitaristisia ja hedonistisia teorioita, jotka taas sijoittivat tekojen moraalisuuden mittaamisen yksinomaan ulkoiseen toimintaan.

Toinen tyypillinen jaottelu moraaliteorioissa tehdään periaatteen ja intressin välillä. Periaate tarkoittaa siis jotain yleistä, ja intressi taas yksiön omaa, henkilökohtaista päämäärää. Ongelma tässä kahtiajaossa piilee itsen (self) ja intressin suhteessa. Dewey ei nää yksilötä/itseä eheänä ja irrallisena entiteettinä, vaan nimenomaan intressien rakentamana. Kun valitsen auttaa vanhusta portaissa, teen itsestäni avuliaan ihmisen. Epäitsekäs, henkilökohtaisten intressien (vaikkapa kiire) vastainen, nouseekin tässä toiminnassa korkeampaan arvoon. Konfliktissa periaatteen ja intressin välillä onkin kyse valinnasta vanhan tottumuksen ja itsen muovaamisen välillä. Dewey kritisoi myös tyypillistä näkemystä periaattesta jonain abstraktina ja laajana velvollisuutena; käytännön toiminnassamme periaatteet edustavat jonkin tietyn, olosuhteisiin sidotun toiminnan toteutumisen edellytyksiä. Periaate ei oikeuta toimintaa, periaate on vain toinen nimi toiminnan jatkuvuudelle.

Lisäksi moraaliteoriossa ei Deweyn mukaan anneta tarpeeksi hyväksyntää jokapäiväiselle käytännön älykkyydelle. Kun moraali sidotaan tietoon hyveistä, sillä ei ole mitään tekemistä aitojen käytännön tilanteissa syntyvien konfliktien kanssa. Tiedon ja toiminnan välttämätön suhde tulisi pitää moraalin ytimessä. Toinen tärkeä moraalin ulottuvuus on sen linkittyminen sosiaalisiin suhteisiin. Moraali mitataan sosiaalisissa käytännöissä. Moraali opintaankin kommunikaation ja yhteistoiminnan kautta. Tämä toimiikin argumenttina Deweyn "koulu pienoisyhteiskuntana"-ajatuksen puolesta: "Intrest in learning from all the contacts of life is the essential moral intrest."

Dewey, John: Democracy and Education (1966) Macmillan Publishing Co., Inc. New York

lauantai 18. joulukuuta 2010

"Naisilta, jotka haluavat tasa-arvoisiksi miesten kanssa, puuttuu kunnianhimo."

Tuommoinen sitaatti löytyi onnekkaalla guuglaamisella. Ei tosin käynyt ilmi kuka noin on sanonut ja milloin. Mutta tuo sutkautus kuvaa joka tapauksessa nyt osuvasti sitä mikä mielessä pyörii.
Enpähän ole aikoihin edes mitään kirjoittanut, kai olen saanut sanoa sanottavani opiskeluun liittyvien tekstien puitteissa. Nyt kuitenkin syntyi taas halu kirjoittaa, inspiraationa toimi hassu öinen keskustelu, ja kipeän hampaan aiheuttaman unettomuuden vuoksi tuo keskustelu jäi pyörimään päähän.

Kysymys kuuluu: onko niin että naisilla on yleisesti ottaen vähemmän kunnianhimoa kuin miehillä, ovatko naiset tavoitteissaan ja uskossa omiin kykyihinsä aina vaatimattomampia? Jos näin on, onko syynä (muka tasa-arvoinen) yhteiskunta vaiko geeneihimme syöpynyt erilaisuus? Koska jälkeläisten kantamisen ja huolenpidon taakka on fysiologisista syistä naisilla suurempi, täysin tasa-arvoinen lähtökohta on mahdoton. Tietenkin nykypäivänä on jo suuri joukko naisia jotka eivät viitsi jarruttaa omaa urakehitystään tekemällä lapsia. Ehkä tällaisten, biologiaansa uhmaavien, ja miesten kanssa yhtä kunnianhimoisten naisten vuoksi olemme jo päässeet siihen pisteeseen, että Suomessa yliopisto-opiskelijoista enemmistö on naisia. Tämä kuitenkin taas heijastaa juuri sitä muka-tasa-arvoa, sillä tutkijoissa naisia on edelleen vain pieni osa.

Itse en oikeastaan missään vaiheessa ole aidosti unelmoinut muunlaisista tulevaisuuden skenaarioista kuin opettajan ammatista. Opettajan virka ja mahdollisuus opettaa kaikkia kolmea opiskelemaani ainetta on aina ollut itselleni ykkösvaihtoehto. Arvostan tutkijan ammattia paljon, mutta en usko siihen vaadittavan omistautumisen yhteen asiaan vuosikausiksi sopivan luonteelleni. Onko tämä nyt sitä vaatimattomuutta? En kuitenkaan koe hukkaavani potentiaaliani opettajana, päinvastoin, saan toimia innostajana ja pääsen hyödyntämään tietämystäni laajasti osa-alueesta toiseen.

Tällainen omien valintojen rationalisoiminen on kuitenkin aina hiukan keinotekoista. Omiin tavoitteisiini vaikuttavat tietenkin voimakkaasti sosiaaliset suhteeni, vanhempieni sosio-ekonominen asema, saamani kasvatus jne. Siihen, että päädyn reflektoimaan tätä asiaa, vaikuttavat jälleen ihmiset joiden kanssa olen tekemisissä. Siinä on ehkä jotain surullista, että varmasti moni kunnianhimoton ja vaatimaton nainen ei tule koskaan edes aidosti ajatelleeksi tätä asiaa. Tuttavapiirini tuntuisi noudattavan aika selkeästi tätä kunnianhimon sukupuolijakoa, vaikkei tämä kattava aineisto olekaan. Tulipas absurdi ajatus mieleen: tätä olisi mielenkiintoista tutkia, saada käsiinsä oikeita tilastoja! Onko sisäinen intoni tutkijaksi heräämässä? No jaa, eihän tuo ajatus toisaalta kovin absurdi ole, on hyvin luonnollista vaatia tieteellisesti tuotettuja todisteita tällaisessa asiassa. Jos kannankin korteni kekoon siten, että paasaan lukiolaisille aloitteleville (nais)filosofeille tästä epäkohdasta ja näin velvoitan heidät tekemään feminististä tutkimusta aiheesta sitten omilla tutkijanurillaan.

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

Philosophy of Recognition

Reilu kuukausi sitten en tiennyt juuri mitään koko recognitionista, en edes tiennyt kääntäisikö sen tunnistukseksi vai tunnustukseksi. Pieni googlailu kertoi jotain intersubjektiivisuudesta, etiikasta ja Axel Honnethista. Sitten tuli lyhyt luentosarja joka valaisi ymmärrystäni Tunnustuksen Filosofiasta. Yksinkertaisuudessaan tunnustaminen tarkoittaa sosiaalisessa kanssakäymisessä mahdollisesti toteutuvaa toisen osapuolen tunnustamista esimerkiksi tasavertaisena persoonana, hyvänä kalamiehenä tai tiettyjen oikeuksien omaajana. Ideaalimuodossaan tunnustus toteutuu vastavuoroisesti. Kirjoitin tunnustukseen liittyvästä, itselleni parhaiten kolahtaneesta teemasta esseen, jonka nyt viimein voisin hiukan muokkailtuna julkistaa.

Tunnustus, persoonuus ja psyykkinen hyvinvointi

Tunnustuksen filosofian perinteessä yleinen tunnustuksen käsitteeseen liitettävä tekijä on sen interpersoonallinen luonne. Interpersoonallisuutta voidaan pitää myös tunnustuksen edellytyksenä, mutta mitä tämä olennainen käsite pitää sisällään? Pilkkomalla sana interpersoonallinen kahteen osaan saadaan kaksi tunnustuksen käsitteen ulottuvuutta. Inter- tarkoittaa yksinkertaisesti joidenkin välistä, mistä voidaan johtaa tunnustuksen vuorovaikutuksellinen ja vastavuoroinen ulottuvuus; persoonallinen taas viittaa olentoihin, joilla on mahdollisuus antaa ja saada tunnustusta: persooniin.

Tässä esseessä pyrin tarkastelemaan persoonuutta ja sen suhdetta tunnustukseen. Ensiksi hahmottelen tunnustuksen filosofian kannalta relevanttia käsitystä persoonuudesta. Olennainen esille nouseva kysymys on, onko persoonuus aina interpersoonallista, ja näin ollen, onko tunnustus jopa persoonuuden ehto? Tästä seuraten pyrin tarkastelemaan tunnustuksen roolia ja tarpeellisuutta persoonallisuuden kehityksen ja psyykkisen hyvinvoinnin kannalta. Persoonuuden määrittelyssä tukeudun pääosin Heikki Ikäheimon esittämiin jaotteluihin ja psyykkisen hyvinvoinnin kysymyksessä käytän lähteenä lähinnä Axel Honnethin teoriaa, joka on esitelty teoksessa The Struggle for Recognition. Tunnustuksen idean soveltuvuutta psykologian alueelle lähestyn myös Andreas Wildtin psykoanalyysi-esseen kautta.

Persoonuus ja tunnustus

Tunnustuksen filosofian kannalta persoonuus tulee käsittää olennaisesti status-käsitteenä. Tällöin persoonuudella statuksena tarkoitetaan nimenomaan yhden tai useamman yksilön relevantista asenteesta tai intentionaalisuuden muodosta riippuvaa statusta (attitudes or modes of intentionality). Status voi olla luonteeltaan institutionaalinen tai interpersoonallinen; institutionaaliseen statukseen kuuluu lähinnä juridisia oikeuksia, kuten oikeus elämään. Interpersoonallinen status on luonteeltaan sosiaalinen: yksilö ei määrittele sitä itselleen, vaan sen tekevät toiset ihmiset sosiaalisessa kanssakäymisessä. (Ikäheimo 2007, 5-6)

Ikäheimon mukaan persoonana kohteleminen vaatii tunnustusasenteita. Näin ollen esimerkiksi koditon henkilö, jolla ei ole yhtään ystävää ja jonka olemassaolo ei kiinnosta ketään, ei täytä persoonuuden edellytyksiä vaikka hän itse kokisikin olevansa persoona. Tällaisessa tilanteessa elävä henkilö tuntisi varmasti, että jotain puuttuu. (Ikäheimo 2007, 7-9)

Tästä voidaan johtaa väite, että persoonuus on aina interpersoonallista sikäli, että ilman toisia yksilöitä, jotka tunnustaisivat kodittoman persoonaksi ja kohtelisivat tätä sen mukaisesti, hänen persoonuutensa ei olisi kokonaista. Tässä tullaan tehneeksi olennainen erottelu persoonaksi tekevien kriteerien kohdalla: kodittoman tapauksessa persoonuuden psykologisen määritelmän ehdot toteutuvat, sillä henkilö omaa kaikki psyykkiset valmiudet joiden perusteella hänet voitaisi laskea persoonaksi, mutta persoonuuden interpersoonallinen status-elementti ei toteudu (Ikäheimo 2009, 3). Toisaalta voin kyllä varsin hyvin kokea itseni persoonana vaikkei kukaan näe tai kohtele minua sellaisena tällä hetkellä, mutta jos en koskaan elämässäni olisi saanut tuollaista tunnustusta, tilanne olisi eri. Susilapsia voi käyttää esimerkkinä tällaisesta tilasta.

Toinen tästä seuraava johtopäätös olisi, että persoonan kehitys ei voi onnistua täysin ilman tunnustuksen saamista. Tässä on toki aste-eroja: vaikkei minua koskaan olisi tunnustettu hyväksi laulajaksi, olisin varmaan kehittynyt melko normaalisti, mutta jos mahdollisesti pienin tunnustuksen edellytys - persoonana pitäminen - ei toteudu, kehityksessä menee jotain vikaan. Puhuttiinpa tunnustusasenteista millä tasolla tahansa, voidaan hyväksyä, että niillä on vaikutusta persoonuuteen sen eri kerroksilla:
"-- recognitive attitudes are responsive to the psychological layer and directly constitutive of the interpersonal layer of the recognizee’s personhood" (Ikäheimo 2007, 9).

On siis selvää, että tunnustus - ainakin minimaalisimmassa kriteerissään, persoonana kohtelemisena - on välttämätön ennakkoehto persoonuuden olemassaololle interpersoonallisen statuksen mielessä. Tästä nousee esiin kysymys persoonuuden ontologisesta statuksesta: jos persoonuus kaikkiensa on riippuvaista sosiaalisista kontakteista, käykö puhe yksilöllisestä ja vapaasti kehittyvästä persoonallisuudesta mielettömäksi? Kysymys persoonuuden ja persoonallisuuden alkuperästä käy kiinnostavaksi, myös menemättä nature-nurture -kiistaan. On kuitenkin varsin ymmärrettävää, että persoonallinen identiteetti rakentuu sosiaalisissa kontakteissa; ovathan esimerkiksi varsinkin teini-ikäiset identiteettiä etsiessään usein hyvin samalla tavalla pukeutuvia, puhuvia ja ajattelevia kuin vertaisryhmänsä.

Tunnustus ja psyykkinen kehitys


Axel Honneth esittää, että yhteys tunnustuskokemusten ja yksilön itsesuhteen välillä kumpuaa juuri persoonallisen identiteetin intersubjektiivisesta rakenteesta (Honneth 1995, 173). Näin ympyrä sulkeutuu. Pystyäkseen kasvamaan persoonaksi ja rakentamaan hyvän toiminnallisen itsesuhteen, yksilön on saatava kokea tunnustusta persoonana. Tällöin yksilö kykenee myös vastavuoroisesti kohtelemaan muita samalla tavalla. Ihminen on siis kuin peili, joka heijastaa toisilta saatuja kunnioituksen, arvostuksen ja rakkauden kokemuksia taas takaisin toisiin ihmisiin. Ideaalina olisi positiivinen dialektinen "kun saat niin annat ja kun annat niin saat"-suhde.

Honnethin teoriassa tunnustuskokemukset konstituoivat yksilön positiivista itsesuhdetta ja hänen jaottelunsa kolme eri tunnustuksen muotoa liittyvät itsesuhteen eri osa-alueisiin. Itseluottamus on peräisin rakkauden muodossa saadusta tunnustuksesta, itsekunnioitus puolestaan legaalisesta tunnustuksesta, ja itsearvostus taas solidaarisuuden muodossa saaduista tunnustuskokemuksista (Honneth 1995, 173). Nämä muodostavat Honnethin tunnustusteorian kolmijaon: rakkaus, kunnioitus ja arvostus.

Tämä muotoilu tulee mielestäni lähelle useita kehityspsykologian teorioita yksilön psyykkisestä kehityksestä, esimerkiksi Erik H. Eriksonin psykososiaalisen kehityksen vaihe-teoriaa. Eriksonin teoriaa voisi kokonaisuudessaan tulkita yhteensopivaksi tunnustuksen käsitteen kanssa: kukin psykososiaalisen kehityksen vaihe sisältää kehitystehtävän ja tietyn psykososiaalisen "hyveen" tai kyvyn, jonka saavuttaminen riippuu sosiaalisessa kanssakäymisessä saadusta palautteesta ja tunnustuskokemuksesta. Honnethin teorian kolme itsesuhteen osa-aluetta, itseluottamus, itsekunnioitus ja itsearvostus, käyvät hyvin yksiin Eriksonin käyttämien käsitteiden kanssa. Esimerkiksi ensimmäisen kehitysvaiheen kehitystehtävänä on perusluottamuksen saavuttaminen, ja tämän edellytyksenä on positiivinen ja rakastava äiti-lapsi -suhde. (Harder 2002)

Eriksonilla vaiheita ja tehtäviä on kaikkiaan kahdeksan, mutta ensimmäisen vaiheen jälkeen itsekunnioituksen ja itsetunnon ideat toistuvat varsinkin kouluikäisen kehitysvaiheissa. Harder kuvaa kouluikään (6-12 vuotta) sijoittuvaa kehitysvaihetta:
"During this stage, often called the Latency, we are capable of learning, creating and accomplishing numerous new skills and knowledge, thus developing a sense of industry. This is also a very social stage of development and if we experience unresolved feelings of inadequacy and inferiority among our peers, we can have serious problems in terms of competence and self-esteem." (Harder 2002)

Eriksonin teoria soveltuukin siis hyvin myös kahteen muuhun itsesuhteen osa-alueeseen, itsekunnioitukseen ja varsinkin itsearvostukseen, joka on peräisin arvostuksen ja siihen linkittyvän solidaarisuuden kokemuksista. Uusien taitojen oppiminen, ja sitä seuraava arvostus, joka usein tulee arvosanojen muodossa, kehittävät yksilön itsearvostusta. Samalla koulujärjestelmä toteuttaa myös tasa-arvoisen arvostuksen periaatetta esimerkiksi jakamalla oppilaat ikäryhmien mukaisiin luokkiin, mikä luo solidaarisuuden ilmapiiriä. Honnethilla nämä kaksi ulottuvuutta liittyvät läheisesti toisiinsa (Honneth 1995, 128). Eriksonin teoria esittää, että jos arvostuksen ja solidaarisuuden kokemukset jäävät saamatta, tästä seuraa ongelmia yksilön itsearvostuksen ja oman pystyvyyden kokemisen kohdalla.

Yhtäläisyyksiä on mahdollista löytää myös muihin kehityspsykologian teorioihin. Honneth itse mainitsee psykoanalyyttisen objekti-suhteiden teorian tunnustusteoriansa kanssa yhteensopivana esityksenä vastavuoroisen rakkauden merkityksestä yksilön psyykkisessä kehityksessä; kiintymyssuhteen ja itsenäisyyden välinen jännite on kuvaavaa molemmissa tapauksissa (Honneth 1995, 96). Sekä objekti-suhteiden teoriassa että Eriksonin kehitysteoriassa rakkaus on ensimmäinen ja kehitykselle välttämätön tunnustuksen muoto; saman allekirjoittaa myös Honneth (1995, 107). Muut tunnustusmuodot tulevat mahdollisiksi kun tämä perusta on rakennettu. Tosiasiallisestikin institutionaalinen tunnustus legaaliseksi persoonaksi kaikkine oikeuksineen ja velvollisuuksineen astuu juridisessa mielessä voimaan yleensä vasta täysi-ikäisenä.

Objekti-suhteiden teorian kehittänyt psykoanalyytikko Donald W. Winnicott toi siis tunnustuksen käsitteen olennaisella tavalla mukaan psykologiaan. Tunnustus ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti sama asia psykologian ja tunnustuksen filosofian näkökulmasta. Andreas Wildt erottaa kaksi eri tunnustus-käsitystä, propositionaalisen ja persoonallisen. Näistä propositionaalinen tunnustus kohdistuu tiettyjen objektiivisten asiaintilojen tunnustamiseen, joten persoonallinen tunnustus on lähempänä sitä, mitä esimerkiksi Honneth teoriassaan pyrki tarkoittamaan. Winnicottin esittämä kuvaus tunnustuksesta objekti-suhteiden kehityksessä onkin Wildtin mukaan lähinnä propositionaalista tunnustusta. (Wildt 2010, 242; 247)

Tästä seuraa mahdollisesti kriittinen kysymys: tarkoitetaanko psykologian kielenkäytössä tunnustuksella aivan eri asiaa kuin varsinaisessa tunnustuksen filosofiassa? Tämä tekisi käsitteen soveltamisen yli tieteenalojen melko vaikeaksi. Jos esimerkiksi vastavuoroisuuden kriteerissä pysytään tiukasti, vastasyntyneen ja äidin suhde ja rakkaus ei olisi tunnustusta, koska lapsi ei vielä ole kykenevä vastaamaan saamaansa tunnustukseen ainakaan samalla mitalla. Jessica Benjaminin vastaus tähän olisi, että äiti-lapsi -suhde onkin vasta esitunnustusta tai sen alkua ("the beginning of recognition") (Wildt 2010, 251). Valmius muille tunnustuksen muodoille rakentuisi tämän esitunnustuksen pohjalta.

Tunnustus ja psyykkinen hyvinvointi

Eri tunnustuksen muodoilla tuntuisi siis olevan erilainen relevanssi eri elämän vaiheissa ja näin erilainen vaikutus yksilön itsesuhteisiin. Tuntuiskin intuitiivisesti siltä, että interpersoonallinen tunnustus vaikuttaisi enemmän psyykkiseen hyvinvointiin kuin institutionaalinen. Tällainen kuva syntyy myös Honnethin ja Ikäheimon teksteistä. Ikäheimon tekstissä Recognizing persons (2007, 17) todetaankin, että kunnioittaminen persoonana institutionaalisessa mielessä ei oikeastaan ole kunnioittamista yksilönä. Kunnioitus kohdistuu siis yksilön institutionaaliseen rooliin ja vain epäsuorasti persoonaan.

Toisaalta institutionaalisilla rooleilla, kuten ammatilla, on joissakin tapauksissa suuri merkitys yksilön persoonallisuuden rakentajana. Otetaan esimerkiksi filosofi. Joillekin filosofia on ammatti, vaikkei se välttämättä kovin perinteiseltä ammatilta kuulostakaan. Uskoisin sen olevan useille samalla myös suuri henkilökohtainen intohimo, joka palvelee henkilökohtaisia intressejä. Jos filosofi jää vaille tunnustusta, vaikkapa ammattien hyödyllisyyttä ja tuottavuutta koskevassa keskustelussa, uskoisin, että asiaa on vaikea olla ottamatta henkilökohtaisesti, vaikka kyse onkin enemmän institutionaalisesta tunnustuksesta. Samalla tavoin esimerkiksi Hegelin Oikeusfilosofian institutionalisoitujen tunnustussuhteiden jaottelussa mukana oleva valtio, ja siihen liittyvä tunnustus voi olla hyvin merkityksellinen tekijä yksilön psyykkisen hyvinvoinnin kannalta. Tähän esimerkiksi käyvät ilman kotimaata olevat pakolaiset, joiden identiteetti on varmaankin useassa tapauksessa hyvin hajallaan.

Tunnustuskokemusten yhteyttä psyykkiseen hyvinvointiin onkin helpompi lähestyä negatiiviselta kannalta, vastaamalla kysymykseen, mitä yksilölle tapahtuu jos hän jää ilman tunnustusta. Tähän myös Honneth pureutuu teoksensa kuudennessa kappaleessa, jonka aluksi hän toteaa George Herbert Meadin käsitteistöä seuraten, että epäkunnioituksen kokemiseen sisältyy sellaisen vaurion mahdollisuus, joka voi johtaa koko persoonan identiteetin murtumiseen. Epäkunnioittaminen tai toisin sanoen tunnustuksetta jääminen voi siis vaurioittaa yksilön käytännöllistä itsesuhdetta erilaisissa määrissä ja muodoissa. (Honneth 1995, 131-132)

Täydellinen tunnustuksen puuttuminen on kuitenkin harvinaista (Ikäheimo, luento 30.8.2010). Mahdollinen esimerkki tästä olisi keskitysleiri, jonka toiminta vaikuttaisi edellyttävän kaikilta leirin työntekijöiltä täydellistä leiriläisten persoonuuden kieltämistä. Vastaavaa voidaan ehkäpä sanoa sodasta: suhtautuminen vihollisiin ei-persoonina mahdollistaa sotilaalle "moraalisesti oikeutetun" tappamisen. Näin radikaalin tunnustuksen puuttumisen sijasta nykypäivänä tapahtuu paljon hyvin perusteellista kaltoinkohtelua, josta ääriesimerkkinä Honneth mainitsee fyysisen hyväksikäytön, jolla on mahdollista tuhota yksilön perustavin käytännöllisen itsesuhteen muoto, yksilön perusluottamus itseen (Honneth 1995, 132-133).

Siihen, miten tällainen johtopäätös voidaan uskottavasti vetää, Honneth esittää argumentaationsa tueksi John Deweyn pragmatistisen tunneteorian. Deweyn ideana on yksinkertainen toiminta-teoreettinen tunnenäkemys, jossa jokainen tunnereaktio on seurausta jonkin toiminnan toteutumisesta tai toteutumatta jäämisestä. Toiminta kytkeytyy normatiivisiin käyttäytymisodotuksiin, mikä selittää tunteiden yhteyttä moraaliin. Esimerkkejä toimintaodotusten toteutumattomuuden aiheuttamista (moraali-)tunteista ovat häpeä, syyllisyys ja turhautuminen. Toiminnan estyminen vaikuttaa psykoanalyyttisin käsittein ilmaistuna yksilön ego-ideaaleihin, jotka ovat sidonnaisia yhteisön normatiivisiin odotuksiin. Tästä syystä yksilön käsitys omasta arvosta suhteessa yhteisöön laskee, ja yksilö ymmärtää oman riippuvuutensa toisilta saatuun tunnustukseen. (Honneth 1995, 136-138)

Yleinen nykypsykologian näkemys tunteiden luonteesta eroaa käsittääkseni Deweyn pragmatistisesta mallista, tai ainakin emootioiden selittäminen ulkoisilla tekijöillä on vaihtunut pikemminkin niiden neurofysiologisen perustan etsimiseen. Tunnustuksen teorian käyttökelpoisuus psyykkisen hyvinvoinnin kysymyksessä tuntuisikin soveltuvan paremmin psykoanalyyttiseen tai humanstiseen psykologian lähestymistapaan kuin nykyisin vallalla olevaan neuro- ja kognitiiviseen psykologiaan.

Lopuksi

Olkoonkin psykologinen aspekti hyvin yhdistettävissä tunnustusteoriaan, Honneth tuntuu kuitenkin olevan tekemisissä enemmän normatiivisen etiikan kuin psykologian kanssa. Hänelle tunnustuksen toimintamallit edustavat intersubjektiivisia ennakkoehtoja onnistuneen elämän yleisille rakenteille (the general structures of a successful life) (Honneth 1995, 174). Tuntuisikin, että tunnustuksen filosofiaan lukeutuvassa kirjallisuudessa puhutaan enemmän elämänlaadusta ja siihen liittyvistä tekijöistä kuin suoranaisesti psyykkisestä hyvinvoinnista. Termit kuten positiivinen ja käytännöllinen itsesuhde, itsearvostus sekä itsekunnioitus soveltuisivat kuitenkin yhtä hyvin kuvaamaan yksilön psyykkisiä voimavaroja ja hyvinvointia.

Tunnustuksen teorialla olisikin uskoakseni laajalti käyttöä tutkimuksissa esimerkiksi psykologian tai sosiaalityön alalla. Etiikan ja elämänlaadun edistämisen kysymykset nivoutuvat mielestäni yhteen psyykkisen hyvinvoinnin kanssa. Näin ollen tunnustuksen filosofia näyttäytyisi erittäin monialaisena kokonaisuutena, joka liikkuu joustavasti filosofisen ihmistutkimuksen ja (sosiaali-)psykologian sekä samalla normatiivisen ja soveltavan etiikan välimaastossa.

Oman lukunsa tunnustuksen filosofiaan luo käsitteen poliittinen ja yhteiskuntafilosofinen ulottuvuus, johon en tämän esseen puitteissa puuttunut lainkaan. Poliittinen toiminta, kuten taistelu oman erityisryhmän oikeuksista, on kyllä rinnastettavissa muihin inhimillisen kanssakäymisen muotoihin, joihin kaikkiin tunnustuksen teorian kautta voi hakea selityksiä. Olisin kuitenkin hiukan skeptinen sen suhteen, että yksi käsite kävisi selitykseksi mihin tahansa; tuntuisi, että tällainen pyrkimys teoretisoida kaikki yhdellä käsitteellä kertoo jotain käsitteen väljyydestä. Toisaalta varmaankin juuri tämän takia tunnustuksen muotoja onkin pyritty jaottelemaan, ja ilmeisesti Honnethin jaottelun taustalla on myös empiirisistä tutkimuksista saatua evidenssiä.


Lähteet:

Harder, Arlene: The Developmental Stages of Erik Erikson (2002) http://www.learningplaceonline.com/stages/organize/Erikson.htm (revised 2009)

Honneth, Axel: The Struggle for Recognition (1995) Translated by Joel Anderson
The MIT Press, Cambridge Massachusetts

Ikäheimo, Heikki: Recognizing persons (2007) julkaisussa: Journal of Consciousness Studies

Ikäheimo, Heikki: Personhood and the Social Inclusion of People with Disabilities –
A Recognition-theoretical Approach (2009)
teoksessa: Kristjana Kristiansen, Tom Shakespeare, and Simo Vehmas (eds.): Arguing About Disability, Routledge, 2009.

Wildt, Andreas: “Recognition” in Psychoanalysis teoksessa: Schmidt am Busch, Hans Christoph; Zurn, Christopher Z.: The Philosophy of Recognition: Historical and Contemporary Perspectives (2010) Lexinton Books

sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Ketä uskoa, ketä syyttää?

Jo pitkän aikaa minua on vaivannut ilmastonmuutoskeskusteluun ja muihin ympäristöfilosofisiin teemoihin liittyvä näkökulmien kahtiajako, jolla johdetaan tavallisia, hyväuskoisia ihmisiä pahastikin harhaan. Nyt törmäsin YLE:n uutiseen kuudennesta sukupuuttoaallosta maapallolla. Sama kummallinen kaksinaisuus heijastuu tästäkin kirjoituksesta.

Toisaalta kerrotaan tyynen rauhallisesti, että puolet maapallon lajeista saattaa kadota tässä näillä näppäimillä; siispä ei auta itku markkinoilla, olemmehan me vain yksi laji muiden joukossa emmekä mahda asialle mitään. Uutisessa kerrotaan myös edellisen sukupuuttoaallon johtaneen dinosauruksien häviämiseen maapallolta 60 miljoonaa vuotta sitten, jolloin ihmisellä mitä todennäköisimmin ei vielä voinut olla sormiaan pelissä.

Toisaalta taas yhtäkkiä syyllistetäänkin ihmistä, jonka julmuuksien ansiota tämä lajien häviäminen on. Sitten ladellaan perään seurauksia, joita tällä toiminnalla on ihmisten kannalta (omeinoiden hinnan kallistuminen?!?), niin että jokaiselle tulisi varmasti huono omatunto. Samanlaista retoriikkaa käytetään myös ilmastonmuutoksesta puhuttaessa. Puhutaan ekologisesta jalanjäljestä, päästöistä ja kulutuksesta. Sitten taas mennään toiseen ääripäähän kerrottaessa, että onhan se ilmasto muuttunut ennenkin, ja jopa ennen ihmislajin kehittymistä.

Kaikenlaisia salaliittoteorioita voidaan kehittää siitä, miten koko ilmastonmuutos on yksi suuri huiputus. Tai sitten voidaan mennä itseemme ja ihan oikeasti miettiä, onko se hyvä asia koittaa ylläpitää planeetan herruutta keinolla millä hyvänsä. Vaikka olenkin kallistuvainen jälkimmäiseen vaihtoehtoon, tunnen silti jonkinlaista epäilystä näiden ilmasto- ja biodiversiteettipaasauksien kohdalla. Vaikka luotankin enemmän tieteilijään kuin poliitikkoon, voi kumpikin vetää kansaa höplästä.

perjantai 27. elokuuta 2010

Avioliittopohdiskelua

Olen ajautunut viime aikoina pohtimaan avioliittoasioita. Syitä tähän on monia: julkinen keskustelu avioliittolaista ja kirkon vihkimisoikeudesta, aiheen puinti blogimaailmassa, kavereiden naimisiinmeno ja samalla kysymys siitä, miksi itse tahdon tulevaisuudessa olla virallistettu vaimo.
Avioliitto-sanan merkitystä voi tarkastella historiallisesti, samoin avioliitto-instituution tarkoituksia. Toisaalta jokaisella on omat henkilökohtaiset syyt haluta tai olla haluamatta avioliittoon, jotka eivät välttämättä käy yksiin historiallisten yleistysten kanssa.

Henkilö, jonka virallistetuksi vaimoksi joskus mielisin, lähti perusteluissaan liikkeelle evoluutiosta. Tässä on kyllä järkeä; ihmisen jälkeläinen syntyy maailmaan niin epävalmiina ja avuttomana että kahden hoivaamiseen sitoutuneen vanhemman läsnäolo on miltei välttämätöntä jälkeläisen elossapitämiseksi. Ainakin keisaripingviineillä pariuskollisuus on olennainen tekijä äärimmäisissä oloissa selviytymiselle. Homo sapiens meni vain asiassa pitemmälle perustamalla tätä varten oman instituution, avioliiton.

Toisaalta ihmiskunnan historia tuntee myös paljon moniavioisuutta, varsinkin yhden miehen ja usean naisen muodostamia liittoja. Eräässä mormoneja tarkastelevassa brittidokumenttisarjan osassa (mikälie Dawn Porterin seikkailut..) suurperheiden äidit puolustelivat moniavioisuutta juuri lastenkasvatuksen näkökulmasta: enemmän äitejä - enemmän hoivaa.

Kuitenkin kumpikin näistä ratkaisuista on seurausta käytännön syistä. Varmasti myös tänä päivänä moni valitsee avioliiton juuri käytännöllisistä, kuten juridisista ja taloudellisista syistä. Jälkikasvu on myös usein yksi syy. Tässä nyt kyllä sivuutetaan yksi (ainakin modernin) avioliiton kulmakivi, nimittäin rakkaus. Aina avioliitto ei ole perustunut rakkaudelle, vaan esimerkiksi suvun sopimukselle, jolla taas on erinäisiä valta- ja taloudellisia intressejä. Nykyisin ainakin länsimaissa ja useiden uskontojen piirissä vallitsee vapaus valita itse kumppaninsa, ja tällöin voidaan puhua niin sanotuista rakkausavioliitoista.

Mutta miksi rakkaus ei yksin riitä, vaan tueksi halutaan solmia virallinen liitto ja sopimus? Jos avioliitto mielletään kristinuskon mukaisesti liitoksi Jumalan ja parin välillä, jolle on saatava kirkossa siunaus, suljetaan kummallisesti pois muut uskonnot ja uskonnottomat. Papin aamenen sijasta monelle riittääkin nykyään leima papereihin maistraatissa. Toisaalta moni elämässään hyvin vähän uskonnollinen ihminen haluaa kirkkohäät perinteen vuoksi. Kirkko koetaan tunnelmalliseksi, sukulaiset pidetään tyytyväisenä, ja onhan se kirkko myös ilmainen toisin kuin maistraatin siviilivihkiminen muualla kuin valkoseinäisessä virastossa.

Näin tullaan yhteen nykypäivän suureen avioliiton motivaatioon, konventionaaliseen perinteisen instituution vaalimiseen. Nykyisessä keskustelussa vaaditaan esimerkiksi homoparien vihkimisoikeutta kirkon piiriin. Tämä on selvä esimerkki siitä, että myös vapaamielisemmät, uudistushenkiset ihmiset tahtovat säilyttää palan perinnettä. Keskustelun toisessa päässä, vaadittaessa vihkioikeuden poistamista kirkolta siitä kuitenkin haluttaisiin tehdä laajempi, kaikkien tasapuolinen oikeus. Avioliitosta ei siis haluta luopua, vaikka uskonnolla ei olisikaan asian kanssa enää tekemistä.

Näin taitaa olla myös omalla kohdallani. En koe uskonnolla olevan tekemistä naimisiinmenoni kanssa. Häiden on oltava sellaiset, jotka pariskunta itse tahtoo. Monelle häät ovatkin se elämän ainut oma prinsessapäivä (tuo sana kyllä ällöttää), ja tästä mahdollisuudesta ei tahdota luopua. Varmasti monen naimisiinmeno-päätökseen vaikuttavat omalta osaltaan myös telkkarissa pyörivät hääohjelmat, iltalehdessä esiteltävät julkkisten häät ja muu mediahulabaloo asian ympärillä. Tämän takia avioliiton solmiminen on nykyään myös suuri kustannuskysymys ja stressin aiheuttaja.
Mutta jos vaan riihikuivaa löytyy, niin naimisiin kannattaa mennä, koska häät on kivoja. Tässä siis lopullinen, intelligentti ja korrekti mielipiteeni :)

sunnuntai 15. elokuuta 2010

Apinointia

Kiitos avopuolison muistutuksen, tulin katsoneeksi ehkäpä parhaan apinadokkarin ikinä. Maikkarilla näytetty Discoveryn Älykkäät apinat (Ape genius) valaisi apinoiden, pääasiassa simpanssien, älykkyyttä lukuisten tutkimusten ja havaintojen kautta. Vaikka itse olisin ehkä ollut tyytyväinen pelkästään äimistelemään apinoiden puuhasteluja ilman sen kummempaa selostusta, tämän dokumentin havainnollisuus ja tiukka tieteelliseen tutkimukseen nojaaminen olivat luontodokumenttien saralla poikkeuksellisella tasolla.

Päällimmäisenä mieleen jäi dokumentissa toistuvasti esille nouseva rajanvedon ongelma ihmisen ja apinan välillä. Heti alkuun kumottiin ajatus kulttuurista ihmisten yksinoikeutena ja erottavana tekijä. Antropologi Jill Pruetz on havainnoinut fongolin simpanssien kulttuuria, johon kuuluu erityispiirteinä vedessä pulikoiminen ja kisailu (yleinen käsitys on ollut etteivät luonnossa elävät simpanssit pidä vedestä), sekä ruoan metsästäminen erityisiä keihäitä apuna käyttäen. Jos en tietäisi etukäteen että puhutaan simpansseista, veikkaisin että edellä mainitut erityispiirteet kuuluisivat jollekin sademetsän alkuasukasheimolle. Mieleen putkahti toinen esimerkki: kun minulle kerrottaisiin kääpiösimpanssien monimuotoisesta ja innovatiivisesta seksielämästä, en olisi ollenkaan varma onko kyse ihmis- vai eläinkulttuurista (asiaa ei auta se, että aloitin eilen lukemaan Markiisi de Sadea :D).

Mikä sitten synnyttää ja pitää yllä kulttuuria? Yhteisön tapojen omaksuminen, mitenkäs muutenkaan kuin matkimalla. Matkimista tutkittiin dokumentissa usealta kantilta; havaittiin muun muassa että simpanssin ja 3-4 -vuotiaan lapsen matkimisessa on paljon yhtäläisyyksiä ja että simpanssin matkiminen ei ole ainoastaan aivotonta apinointia, vaan monella tavoin intentionaalista toimintaa. Toinen klassinen ihmisen ja apinan erottava tekijä on (ainakin jonkin lukiopsykologian kirjan mukaan) kyky tietoiseen ajatteluun ja tietoisuuteen toisista tietoisuuksista. Tämäkin tavallaan kumottiin, kun eri koeasetelmin havaittiin simpanssien käsittävän toistensa aikomuksia ja vastuita, tai ainakin siis saatiin tästä viitteitä.

Yhteistyön sujuminen kuitenkin osoittautui tutkimuksissa vaikeammaksi asiaksi apinoille kuin ihmisille. Yhdeksi syyksi tähän arveltiin impulsiivisuutta ja eroa tunteiden hallinnassa. Erikoinen osoitus tästä oli taas se, miten koira (tietenkin hyvin koulutettu ja rauhallinen) selviytyi tehtävästä josta taas simpanssi ei; tarkoitus oli siis valita kahdesta ylösalaisin käännetystä mukista se, jonka alla herkkupala on, niin että ihminen osoittaa oikeaa mukia. Selitykseksi tälle annettiin koiran ja ihmisen samankaltaisuus aggression hallinnassa - kouluttaminen ja jalostus on karsinut koiralta impulsiivisuutta joka haittaa tunnistustehtävässä. Tietysti koira on juuri ihmisen apurina tottunut tämän tyyppiseen toimintaan, osoittamiseen, joka taas simpanssille on vierasta.

Joka tapauksessa jonkinlainen fundamentaalinen ero ihmisen ja simpanssin välillä on dokumentin mukaan oltava - miten muuten selittäisimme sen etteivät simpanssit tee meistä dokumentteja? Mutta ehkä tässä päättelyssä on logiikan kannalta jotain hassua. Abduktiohan tuo taitaa olla, ja eikös niin, ettei se ainakaan ihan vedenpitävä päättely ole? Ettei mentäisi nyt ihan sivuraiteille, niin palataan siihen, että sekö on tutkijoiden päällimmäinen tavoite: todistaa että jokin essentiaalinen ero on ja tulee olemaan? Ihmiset olemme "me" ja simpassit ovat "ne".

Dokumentti loppuu ajatukseen inhimillisen oppimisen erityislaatuisuudesta, jota selitetään kahdella tekijällä: toisaalta ihmiselle on ominaista motivaatio oppia ja opettaa (joka siis puuttunee tai on heikompi simpansseilla), ja toisaalta inhimillinen kulttuuri on luonteeltaan kumulatiivista (toisin kuin apinoilla, joilla jokin taito voi vain kadota sukupolven vaihdoksen myötä). Kumulatiivisuus, eli se että omaksutaan kulttuurin oppiperintö, jonka päälle rakennetaan uutta tietoa, voisi olla seurausta juuri korkeasta oppimis/opettamis-motivaatiosta. Dokumentti jättää avoimeksi sen mahdollisuuden, että tälle olisi syynä juuri se yksi ratkaiseva prosentti geeniperimästä, joka erottaa ihmisen ja simpanssin. Kiitän Discoveryä siitä, että kokonaisuus pysyi tieteelle uskollisena ja jätti suuren konkluusion julistamisen kuitenkin sikseen.

keskiviikko 4. elokuuta 2010

Oinosen merkitysteoria

Sukupuolineutraalin avioliittolain ja pride-iskujen ympärillä on pyörinyt melkoista keskustelua viime aikoina. Tuntuu että jokaisella on painava sanansa sanottavana, ja mikä pahinta, tämä mediailmiö on tuonut esille, kuinka järkyttävän vanhoillisia ja syrjiviä asenteita suurelta osalta suomalaisista löytyy. Tämä tuntuu kummalliselta varsinkin kun Suomi on historiassaan toiminut monessa asiassa tasa-arvon suhteen edelläkävijänä.

Keskisuomalainen julkaisi sunnuntaina 1.8. Lauri Oinosen kolumnin, jossa hän perustelee sukupuolineutraalin avioliittolain mahdottomuutta. Hän argumentoi perinteisen naisen ja miehen välisen avioliiton puolesta tukeutuen Raamattuun, sekä jonkinlaiseen epäilyttävään merkitysanalyysiin. Kun kerran valtio ja kirkko ovat tässä maassa yhtä, Raamattuun vetoaminen on aina mahdollinen tapa perustella lakeja. Lait ja Raamatun määräykset ovat kuitenkin kaksi eri asiaa ja poliitikotkin tämän varmaan ymmärtävät. Raamattu lakien pohjana johtaisi väkisinkin ristiriitaisuuksiin; onhan kirja kirjoitettu pitkän ajan kuluessa ja sen sisältämät määräykset ovat koskeneet hyvin toisenlaista yhteisöä kuin missä me nykyisin elämme.

Hupaisin osio kolumnista on perinteisen avioliiton puolustelu merkitysanalyysin keinoin:

"Jo käsitteenä sukupuolineutraali avioliitto on mahdottomuus, kun ajattelee sitä, mitä sanalla tarkoitetaan. Sanat tarkoittavat aina jotakin. Tiedämme hyvin, mitä ovat esimerkiksi maa, vesi, tuli ja ilma. Jokainen ymmärtää nämä. Olisi outoa käydä pehmentämään esimerkiksi käsitettä ja sanaa "kivi" muutamalla sen merkitystä "ilmaksi". Jokaisella sanalla on vastineensa, jota se ilmaisee."

Tässä ilmeisesti vedotaan johonkin universaaliin intuitioon jolla tiedämme yhteisesti kaikkien sanojen ja käsitteiden merkityksen. Nämä merkitykset tulevat vissinkin jostain aikojen alussa kiveen kirjotetusta oppaasta, joka on validi tänäkin päivänä. Avioliiton merkitys löytyy Oinoselle Raamatusta, mutta entä nämä esimerkit maa, vesi, tuli ja ilma? Tämä haiskahtaa Aristoteleen fysiikalle, joka pyrki vastustamaan maailmankaikkeuden selittämistä atoimeiden avulla. Tästä on kuitenkin kulunut reilu pari tuhatta vuotta, ja perustelut ovat muuttuneet, eikä ole enää niin yksiselitteistä tietää mitä vaikkapa tulella tai ilmalla tarkoitetaan.

Oinosen mukaan "jokaisella sanalla on vastineensa, jota se ilmaisee". Mutta eikö se, mitä käsite "tuli" ilmaisee ole muuttunut aikojen saatossa siirryttäessä alkuaineisiin ja molekyyleihin, ja eikö samalla tavoin ole voinut käydä myös avioliiton käsitteelle? Jos tiede, yhteiskunta ja elämäntavat muuttuvat, samoin käy myös merkityksille. Siksi on mielestäni kummallista hakea perusteita heteroavioliitolle tuhansien vuosien takaa.

Oinosen mukaan perinteinen naisen ja miehen välinen avioliitto on yksi yhteiskunnan peruspylväistä, samoin kuten koulujen uskonnonopetus ja asevelvollisuus. Mihin tämä taas perustuu? Ainakin asevelvollisuus on perua toisenlaisista ulkopoliittisista tilanteista kuin missä tänä päivänä olemme. Samaa voisi sanoa uskonnonopetuksesta; aikoinaan kirkkojen järjestämä uskonnollinen opetus oli mainio tapa opettaa suomalaisille lukutaito ja näin antaa tavallisille ihmisille mahdollisuus sivistykseen. Näillä instituutiolla voi siis olla historiallista merkitystä, mutta onko se riittävä syy tukea yhteiskunnan muuttumattomuutta? Jos jokin näin "peruspylväistä" kokeilumielessä kaadettaisiin, puhkeaisiko maahamme sota, nälänhätä ja täysi kaaos? Tuskinpa.