Porsaita äidin oomme kaikki...

Televisiossa on tänä kesänä pyörinyt hassu sarja nimeltä Päiväni eläimenä(My Life As An Animal). Sarja voisi kuulua siihen ennustamaani tosi-tv:n surrealistiseen aaltoon; sarjan idea voi nimittäin hyvinkin olla peräisin jonkun BBC-tyypin unesta jossa tämä parka olikin sika ihmisen sijasta. Nyt sitä sitten kokeillaan oikeasti: kussakin jaksossa kaksi ihmistä laitetaan elämään neljäksi päiväksi jonkin eläinlajin elämää, sisältäen yöpymisen ja ruokailemisen kyseisen eläimen tavoilla ja joukossa. Tavoitteena olisi omaksua eläimen tavat niin hyvin että tulisi hyväksytyksi lauman jäsenenä, tai jopa lauman johtajana. Sarja sisältää valitettavasti perus tosi-tv –formaatin kliseet: itketään ja halutaan takaisin kotiin, avaudutaan kameralle keskellä yötä ja lopussa ollaan kaikki niiiin onnellisia siitä että tuli lähdettyä mukaan. Olen kuitenkin päättänyt antaa tälle sarjalle mahdollisuuden, ja nyt pari jaksoa katsoneena voin sanoa löytäneeni siitä jotain hyvääkin.

Jokaiseen jaksoon sisältyy jotakuinkin sama oivallus: ensin yritetään alentua eläimen tasolle kunnes ymmärretään, ettei alentuminen olekaan oikea strategia, sillä sian, hevosen tai koiran elämä onkin monimutkaisempaa ja arvostettavampaa kun ihminen osaa olettaa. Kun eläinkokelaita(=ihmisiä) opetetaan ymmärtämään kyseisen eläinlajin kommunikointia, arvojärjestystä ja selviytymisstrategioita, alkaa kokeilu onnistumaan paremmin. Ihminen alkaa käsittää ettei vaikkapa hevoslauman arvojärjestys ja tapa arvioida jokainen uusi jäsen ensinäkemältä eroa paljoakaan ihmisyhteisön toiminnasta.

Sarjalla on siis potentiaali avartaa ihmiskeskeistä maailmankatsomustamme, jossa ihmistä ei katsota yhdeksi eläinlajiksi muiden joukossa. Oivallukset eri lajien elämästä voivat kaventaa kuilua ylivertaisen ihmisen ja muiden eläinlajien välillä. Kun hevoslauma pääsee pomottamaan ihmistä katsoja voi huomata etteivät eläimet olekaan luotuja ihmistä varten. Ongelmallista on kuitenkin se, että sarjan viesti voidaan tulkita myös päinvastaisella tavalla. Pelkästään jo sarjan nimi Päiväni eläimenä sisältää viestin, ettei ihminen olisi yksi eläinlaji muiden joukossa. Ihminen, tämä erityislaatuinen älyolento vain kokeilee omasta vapaasta tahdostaan eläimenä olemista. Toisaalta BBC:n kaverit ovat varmaankin joskus kuulleet evoluutioteoriasta, joten ehkäpä sarjan nimi (nimenomaan alkuperäinen englanninkielinen "My Life..") viittaakin ironisesti siihen, että onhan ihminen kaiken aikaa yhden eläinlajin edustaja.

Nimeen liittyvien konnotaatioiden lisäksi sarjan tyyli rinnastaa ihminen ja esimerkiksi sika voi johtaa kahdenlaisiin johtopäätöksiin. Kun kerrotaan esimerkiksi sikojen hygienia-normeista, kuten siitä etteivät ne nuku omassa ulosteessaan, voidaan joko ajatella niin, että a) ovatpa ne siat inhimillisiä tai että b) emmehän me ihmiset eroa paljoa toisesta eläinlajista. Johtopäätös a) on seurausta siitä, kun arvioimme muita eläimiä ihmisen standardeilla, samaan tapaan kuin asettaessa eläimiä älykkyysjärjestykseen. Toisaalta kuullessamme sian älykkyydestä kuilu ihmisen ja eläimen välillä voi kaventua, mutta toisaalta tällä ajattelutavalla ihminen on ja pysyy muiden yläpuolella.

Tässä kohtaa voidaan myös nostaa esille kysymys, onko tällainen b)-johtopäätöksen mukainen humanismin korvaava naturalismi edes mahdollinen tapa ajatella. Ihmislajin tasa-arvoisuus muiden eläinlajien rinnalla vaatisi luopumista inhimillisestä katsantokannasta, mikä on ehkäpä liian suuri vaatimus – emmehän me osaa katsoa maailmaa kuin omilla silmälaseillamme. Toisaalta kuitenkin jonkin tyyppinen naturalistis-vaikutteinen humanismi voisi vetää pidemmän korren esimerkiksi ympäristönsuojelussa kuin vanhakantainen luomiskertomukseen nojaava ajatus ihmisestä luomakunnan kruununa.

Päiväni eläimenä- sarjan voidaan tulkita tukevan juurikin naturalistis-vaikutteista humanismia, vaikka sarjan viesti jääkin hieman epäselväksi. Kummallisen lisämausteen kuhunkin jaksoon tuo loppuhuipennus, jossa eläinkokelaat viedään katsomaan lajitoveriensa viimeistä matkaa – teurastamoon. Sarjan oman esittelypätkän mukaan ideana on näyttää lajin elämästä koko elinkaari, siitoksesta teurastamon linjastolle. Tällainen elinkaari ei tosin ole se luonnollinen, tai siis ihmisestä riippumaton versio eläinten elämästä, joten loppujen lopuksi taas nähdään, miten ihminen hallitsee tai ainakin pyrkii hallitsemaan eläinkuntaa. Sarjasta olisi tietenkin tullut erilainen, ja ainakin jännittävämpi sekä eettisesti kyseenalaisempi jos ihmiset oltaisiin viety luontoon villin puumalauman tai krokotiilien keskelle. Ei auta kun jäädä odottelemaan toista tuotantokautta.

Fenomenologisen asenteen houkutus ja mahdottomuus

Luin ensimmäisenä kokonaisena suomenkielisenä kirjana vaihdosta palattuani Juha Himangan teoksen Se ei sittenkään pyöri – johdatus mannermaiseen filosofiaan. Ja kirjahan kolahti, jopa vakuutti, vaikka osasyy erikoissuopeaan lukutapaan oli varmaankin seurausta Ranskassa vietetystä keväästä, johon ei sisältynyt juurikaan mitään lukemista omalla äidinkielellä ja lisäksi filosofiaakin hieman liian vähän. Oli miten oli, Himanka onnistui mielestäni esittelemään selkeällä johdattelevalla tyylillä mannermaista filosofiaa, eli (ainakin hänen rajauksenaan) pääasiassa fenomenologiaa ja sen metodia. Husserlia ja Heideggeria itsejään lukematta saatan vetää nyt mutkia hieman suoriksi luottaessani vain siihen mitä muut ovat heistä sanoneet.

Fenomenologian ytimessä on eräänlainen näkökulmanvaihdos, siirtyminen luonnollisesta asenteesta fenomenologiseen asenteeseen. Luonnollinen asenne tarkoittaa siis jotakuinkin luonnontieteisiin nojaavaa arkinäkemystämme todellisuudesta; maapallo kiertää aurinkoa, kappaleisiin vaikuttaa painovoima, ennen ihmistä maapallolla oli monenlaista elämää kuten dinosauruksia jne. Fenomenologinen asenne taas tarkoittaa tällaisten uskomusten (voisihan joku sanoa myös tosiseikkojen) hylkäämistä. Himanka ajautuu kuitenkin lukuisia kertoja painottamaan, ettei fenomenologia halua kieltää tieteen saavutuksia, vaan haluaa ainoastaan tarjota vaihtoehtoisen katsantokannan todellisuuteen, pyrkimällä tavoittamaan ilmiöt siten kun ne meille ilmenevät. Monet asiat, esimerkiksi musiikki, pitävät sisällään paljon enemmän kuin faktuaalinen ja tieteellinen näkökulma voivat niistä sanoa. Eri äänenkorkeuksien värähtely korvani osissa ja sen välittyminen aivoihin ei vielä kerro mitään siitä millaisia tunteita ja elämyksiä musiikki voi tuottaa.

Fenomenologian iskulause ”Asioihin itseensä!” kurottaa kohti ilmenemistä, ja poispäin siitä miten oletamme asioiden valmiiksi olevan. Näinollen Husserlin pyrkimys todistaa, ettei maapallo sittenkään pyöri, käy joillain lailla ymmärrettäväksi. Kun tarkasteleme asiaa vain ilmiön ilmenemisen näkökulmasta, emme koe maapallon pyörivän. Pitää kuitenkin kysyä, minkälaisia havaintoja/kokemuksia tässä kohtaa voidaan käyttää hyväksyttävästi todistuksena. Fenomenologin tulee Himangan mukaan luottaa asioiden ilmentymiin jotka ovat elävästi läsnä. En kuitenkaan oman lukemani perusteella ymmärrä tästä muuta kuin että asioiden läsnäolon elävyydessä on eri asteita: voin esimerkiksi kuvitella ruusun tuoksun tai haistella ruusua joka on pöydälläni, ja näistä voin vain sanoa jälkimmäisen olevan enemmän läsnä, mutten kuitenkaan sanoa kuvitelman olevan epätosi.

Olemme tottuneet tieteellis-orientoituneen maailmankatsomuksemme vuoksi vaatimaan asiolta selkeää järjestäytymistä kategorioihin tosi ja epätosi. Vaikka näin ei aina olisikaan, tämä jossakin määrin sisäänrakennettu taipumuksemme vaikeuttaa fenomenologisen asenteen omaksumista. Samalla tavoin luonnollisen asenteen asettaminen syrjään tuottaa ongelmia, vaikka fenomenologian vaihtoehtoinen ja vapauttava näkökulma houkuttaakin. Kirjan kuvitteellinen dialogi A.J. Ayerin ja Maurice Merleau-Pontyn välillä vaikuttaa vain tukevan tätä ongelmaa. Tuntuu, että historiallinen ja kulttuurinen perintö on meissä niin syvässä, ettemme kykene kääntämään ajattelua pois totutuista asenteista. Kasvattaja joutuu aina tahtomattaankin omaksuttamaan kasvatettavan sisälle kulttuurissa jaettuun maailmankatsomukseen. Vaikka suurin osa meistä ei ymmärrä syvällisesti fysiikkaa, biologiaa tai kosmologiaa, jaamme silti melko yhteisen käsityksen siitä miten maailma makaa (kiitos luonnontiedepainotteisen koulujärjestelmämme).

Voidaan hiukan koomisesti kysyä, onnistuisiko fenomenologisen asenteen omaksuminen sitten paremmin konkreettisesti tynnyrissä kasvaneelta ihmiseltä, tai että miksi se sitten onnistui Husserlilta tai Merleau-Pontylta. Ehkä olen itse vain liian kapeamielinen ja sysään syyn siihen koko länsimaiselle kulttuurille. Voisin tietysti kokeilla lukea Fenomenologian idean ja katsoa kärsinkö enää sen jälkeen tästä ajatusvammasta.Toinen vaihtoehto päästä tästä ongelmasta olisi suhtautua fenomenologiaan ymmärrystä laajentavana ilman että luonnollista asennetta, eli aiempaa ymmärrystä todellisuudesta, pyrittäisi keinotekoisesti sulkemaan pois. Kuvaus musiikista ääniaaltoina ja värähtelynä korvassa ja sen kokeminen tunnepitoisena ilmentymänä olisivat toisiaan täydentäviä ulottuvuuksia jotka koskevat samaa asiaa. Ongelmaksi voi kuitenkin jälleen muodostua se, ettei tieteilijä tai ylipäätään tieteellisesti orientoitunut nykyihminen voisi pitää henkilökohtaista fiilistelyä (yhtä)hyväksyttävänä ja totena kuvauksena.

Toiminta ennen moraalia

Olen ollut kohta pari vuotta syömättä lihaa. Kalaa olen kuitenkin syönyt ilman omantunnontuskia. Tätä kummallista valintaani olen joutunut kerran jos toisenkin perustelemaan, ja pitemmän aikaa olen antanut perusteluksi sellaisen eettisen sitoumuksen, että syön kaikkea sellaista mitä omin käsin pystyisin tappamaan. Mökillä on tullut pienenä tyttönä ongittua ja vaikka kalojakin tuli joskus pidettyä lemmikkeinä, ei niiden tappaminen, perkaaminen ja pannuun laittaminen tunnu ylivoimaiselta väkivallanteolta. Kanalta tai sialta en enää kykenisi henkeä riistämään, nisäkkäät ja linnut tuntuvat liikaa itsen kaltaisilta. Yleensä ihmiset hieman naurahtavat tälle perustelulle, mutta tuumaavat kuitenkin siinä olevan jotakin selkeyttä.

Alun perin lihan syöminen loppui kesän 2008 Bulgarian reissun jälkeen, kun elimistö meni sekaisin siitä lihan määrästä mitä reissussa tuli syötyä. Olin kyllä jo aiemminkin sympatisoinut kasvissyöntiä ja kokeillut sitä joskus aiemminkin, joten päätös oli aika helppo. Syy oli siis lähinnä terveydellinen sekä tunnepohjainen: liha yksinkertaisesti kuvotti. Tässä olisi siis jo ihan riittävästi perustelua ruokavaliotani ihmetteleville, miksi sitten höpisen jostain eettisestä sitoumuksesta?

Tästä kuviosta tulee esille moraalin pragmaattinen luonne. Yksinkertaisesti sanottua toimimme ensin ja moralisoimme sitten. Moraaliset arvostelmat, ohjesäännöt ja laajatkin periaatejärjestelmät kumpuavat aina jostakin käytännöstä, kuten esimerkiksi Raamatun Vanhan testamentin pitkät luettelot puhtaus- ym. säännöistä juontavat selkeästi kontekstista: vaeltavan heimoyhteisön selviytymisestä autiomaassa. Samalla tavoin olen itse ensin lakannut syömästä lihaa, ja sitten jälkikäteen muokannut valintani perustelun eettiseksi.

Kasvatuksen näkökulmasta ajateltuna homma toimii samalla tavoin toiminnasta käsin: eihän pientä lasta istuteta pulpettiin ja pidetä luentoja oikeasta ja väärästä, vaan kun lapsi rikkoo esineen, lyö toista lasta tai leikkii ruualla, häntä torutaan ja ohjataan muuttamaan käytöstään. Yleensä tämä tapahtuu selkein ja yksiselitteisin arvostelmin kuten "ruualla ei leikitä", jotka sitten piirtyvät lapsen tajuntaan ja muistuvat mieleen vuosikymmenienkin jälkeen äidin painokkaalla äänellä lausuttuna.

Moraalin ajatellaan olevan yksi merkittävä tekijä joka erottaa ihmisen muista eläimistä. Toiminnallinen (ja samalla myös jonkin verran konstruktivistinen ja relativistinen) moraalinäkemys taas sopii yhteen naturalismin kanssa ja löyhentää tätä ihmisen ja eläimen välistä jaottelua. Esimerkiksi apinayhteisössä voidaan havaita jotakin inhimillisen moraalikäyttäytymisen kaltaista toimintaa; yhteisö alkaa esimerksi hyljeksiä yksilöä joka ei osallistu yhteisille ruuanhankintaretkille ja hyljeksitty yksilö painostetaan muuttamaan käytöstään yhteisen hyvän vuoksi.

Jonkinasteinen ero ihmisen ja muiden eläinlajien välillä vallitsee kuitenkin luultavasti itsetiedostuksen tasossa. Tämä kuitenkin taas tukee toiminnasta lähtevää moraaliajattelua psykologian keinoin. Ihminen päätyy selittämään omaa toimintaansa jälkikäteen itselleen pitääkseen yllä ehyttä kuvaa itsestä: "toimin näin koska olen minä/ekohippi/juutalainen/poliitikko jne". Tämän ei tarvitse siis tarkoittaa äärimmäistä individualismia, vaan ihminen voi myös identifioida itsensä jonkin aatteen arvojen mukaisesti joita pyrkii noudattamaan. Toiminnan ja valintojen jälkikäteinen selittäminen kumpuaisi siis eheän minäkuvan ylläpitämisestä.

Tällainen näkemys luisuu helposti "hälläväliä-relativismiin", jossa moraalilta vedetään lopullisesti matto alta. Vaikka olenkin ajautunut melko konstruktivistiseen näkemykseen moraalin luonteesta, en kuitenkaan halua julistaa moraalia tarpeettomaksi illuusioksi. Vaikka moraali olisikin toiminnalle toissijaista, kasvattaminen ihmiseksi tuntuu vaativan ohjeita ja sääntöjä, jotka ohjaavat tulevaisuudessa toimintaa (yksilölle/yhteisölle) edulliseen suuntaan. Oikean ja väärän opettaminen absoluuttisessa mielessä käy mahdottomaksi varmasti jokaiselle kasvattajalle jossakin vaiheessa, mutta tilannekohtaisia oikeita ja vääriä tarvitaan.

Jos minulta kysytään, pidänkö lihan syöntiä vääränä, vastaan varmaankin kieltävästi. Väärän sijaan se on tutkitusti ympäristöä kuormittavaa, omasta kokemuksesta elimistöä kuormittavaa sekä vastenmielistä kun pihviin suhtautuu kuolleena lehmänä. "Eettinen periaatteeni" syödä vain sitä mitä itse voin tappaa lähinnä selkiyttää kuviota sekä itselleni että muille.

Järjetön järki?

(Teksti on kirjoitettu joskus aikoinaan Horkheimerin ja Adornon Valistuksen dialektiikan lukemisen jälkeisessä hurmoksessa joka on päässyt tähän päivään tultaessa hieman haihtumaan; halusin kuitenkin laittaa sen tänne pienten muutosten kera alkuperäistä innostusta turmelematta.)

Nyky-yhteiskuntaa ja sen viihteen täyttämää vapaa-ajan kulttuuria voisi luonnehtia monista syistä irrationaaliseksi. Kulttuurin kehitystä voidaan ajatella luisumisena valistuksen ja tieteiden kehityksen rationaalisuudesta kohti henkistä typertymistä, jossa saippuasarjat ja tosi-tv täyttävät vapaa-ajan. Tässä ajatuskulussa kehitys polkee paikallaan, tai paremminkin kulkee taaksepäin, päämääränään taantuminen esi-ihmisten tasolle.

Toisaalta järjestä ei ole kuitenkaan tingitty, uusia tarkennuksia tieteellisiin teorioihin kehitellään ja teknologisia innovaatioita syntyy kuin sieniä sateella. Tästä huolimatta nykyistä maailman tilaa vaivaa eräänlainen järjettömyys. Irrationaalinen viihdekulttuuri ja tehokas, järjellisyyden tietä viitoittava tieteellinen kehitys eivät voi olla täysin erillisiä ilmiöitä; ne koskevat samoja ihmisiä ja siksi tuntuvat jollakin tavoin palvelevan samaa kehitystä. Valistuksen dialektiikka esittää ihmiskunnan henkisen rappion syyksi juuri välineellistynyttä järkeä, joka on alistettu palvelemaan teknistä kehitystä ja hallitsemaan luontoa. Tietysti on olennaista tuoda esille erottelu järjen ja älyn välillä, joista äly olisi käsitteenä lähempänä välineellistä järkeä ja luonnon valjastamista ihmisen päämääriin. Järki kattaa parhaimmillaan laajemman alan inhimillisestä toiminnasta, mukaan lukien kritiikin. Valistuksen dialektiikkaa seuraten järki on kuitenkin turmeltunut entisestä loistostaan, ja oikeastaan nykymaailmassa järjen ja älyn erottelu ei ole enää mahdollista.

Tällaisessa vääristyneessä muodossaan järjen olemus kiepsahtaa täydelliseksi vastakohdakseen, järjettömyydeksi, joka saattoi mahdollistaa viime vuosisadan suurinta tragediaa, holokaustia. Horkheimerin ja Adornon keskeinen tavoite oli estää holokaustin kaltaisen tapahtuman toistuminen. Tavallaan tehtävä onnistuikin, samanlaista luisumista rationaalisesta filosofian johtovaltiosta täysin epäinhimilliseksi, järjettömyyden hirmuvallaksi ei olla toistaiseksi nähty. Kuitenkin hyvin vastaavanlaista, piilevämpää muotoa olevaa joukkotuhoa tapahtuu yhteiskunnan eri osissa, niin mikro-, kuin makrotasollakin. Pahimpia seurauksia saa aikaan juuri ihmisen henkinen, itseen kohdistuva rappeuttamistaipumus, jota kulttuuri ruokkii minkä ehtii.

Jo Platonin sielun kolmijako-opin mukaan järki oli ylin, ihmisessä valtaa pitävä osa. Tahto ja halut tuli pitää kurissa järjen keinoin. Sama toteutui valtion tasolla alempien luokkien järjellä oikeutettuna hallitsemisena. Historiaan mahtuu liian monta järjen nousua tyranniksi, ja seuraukset tästä näkyvät. Järkevyyden nimissä voidaan oikeuttaa mitä tahansa, tieteen avullahan aseet on rakennettu. Teknologian hallitsemassa maailmassa ihmiset ovat koneiston pelinappuloita, ja luonto pelkkä resurssi. Empiristi hyökkäisi tässä kohtaa vastaan sanomalla, että nykytiede on kaukana rationalismista ja että pelkän järjen turvin tieteelliset teoriat vaikkapa aseiden toiminnan taustalla eivät edes toimisi. Tässä kirjoituksessa ei kuitenkaan suhtauduta järkeen rationalismi-empirismi –kahtiajaon mielessä, vaan laajempana (metafysiikkaan juontavana?) ilmiönä, jonka juuret ulottuvat tieto-opillisten kiistojen tuolle puolen.

Ihminen on nyky-yhteiskunnassa myös tietoinen järjellisyyden vaatimuksista, vaikka sokeasti alistuukin ilmiön palvelukseen. Järkevyyttä painotetaan jos jonkinmoisena ohjenuorana, on käytettävä sähköä järkevästi, on järkevää kilpailuttaa matkapuhelinliittymänsä; järkevyys on arvo, joka saavutetaan toimimalla yleisten vaatimusten mukaan. Tässä on kyse silkasta suorittamisesta. Valistuksen dialektiikassakin välineellinen järki tarkoitti käytännössä hyödyllisyyttä ja laskelmointia. Mikä onkaan tänä päivänä kirkkaampi ilmentymä välineellisestä järjestä ja henkisestä holokaustista, kuin mediasuosiossakin paistatteleva anoreksia. Tämä sairaus saa ihmisen valjastamaan järkensä yksinvaltiaaksi laiminlyömällä täysin alemmat halunsa - syömisen. Platonin mukaan sielunosien oli oltava tasa-painossa, olkoonkin järjen hallitsemassa, mutta tasa-painon täytyi tarkoittaa jonkinlaista toimintavapautta muille osille. Antiikissakin oltiin varmasti selvillä siitä, mitä ihmiselle tapahtuu kun ei syö.

Olennaista anoreksiassa esimerkkinä järjettömän järjen ilmentymänä on sen vaikutus anorektikon käsityksiin todellisuudesta. Ruoka, ja sitä vapaasti käyttävät ihmiset totalisoidaan vihollisiksi, ja omaa katsomusta pidetään yllä sulkemalla silmät haluilta ja ylipäätään emootioilta; kylmyys on se outo ilme, joka paistaa itseään riduttavan ihmisen silmistä. Yhdennäköisyys natsi-ideologian kanssa on pelottavan ilmeinen. Anoreksiassa toteutuu myös välineellisen järjen laskelmoivuus: kalorit kertovat kaiken olennaisen maailmasta, maailma redusoituu laskutoimituksiksi. Vaikka tämä tila äärimmäisyydessään ei olekaan kuin pienen ihmisjoukon sairaus, mutta yleiset ajatteluttavat kauneusihanteista ravintoarvoihin ilmentävät laajamittaisesti sairaalloista kulttuuria. Kun vapaa-aika vietetään sohvalla television ääressä, ei ole ihme, että kaikki haluavat hoikan vyötärön ja tietävät sen saavuttavansa milloin milläkin tuotteilla ja minkäkin merkkisissä ulkoiluvaatteissa lenkkeillen.

Kun vapaa-ajan määrä on lisääntynyt, ollaan kehitetty tehokkaampia välineitä nopeaan aivotoiminnan turruttamiseen. Televisio on nykyään huomattavasti helpompi avata kuin kirja, kaukosäätimien määrän lisääntymisestä huolimatta. Ohjeet järkevään ja oikeanlaiseen elämään saadaan ruudusta selkeässä muodossa, ilman kritiikin hiventä vallitsevia käsityksiä kohtaan. Luultavasti kehityksen kääntäminen poispäin välineellistyvästä järjestä vaatisikin ennemmin kriittistä ja valtavirrasta poikkeavaa tv-ohjelmatarjontaa, kyseessä on nimittäin luultavasti ainoa media, jonka vaikutukseen ihmisiin voidaan luottaa.

Bloggaamisesta ja nimeämisen sietämättömästä vaikeudesta

Nyt on tämäkin haave sitten toteutettu, oma blogi. Oma pätevyys tähän touhuun tietysti vähän arveluttaa, niin atk-taitojen kuin filosofian ynnä muun tietämykseni osalta. Ajattelin kuitenkin olla ottamatta asiaa liian vakavasti ja pitää blogin aihepiirin melko laajana ja avoimena näin ainakin aluksi.

Ranskassa vaihdossa ollessa tuli pidettyä yhteistä vaihto-blogia rakkaan ja blogi-osaavan avomiehen kanssa ja jälkikäteen ajateltuna kirjoittaminen olikin käytännöllisesti ja terapia-mielessä hyvä idea. Vastaavasti ajattelin tästäkin hommasta repiä jotain utiliteettia, erityisesti omien ajatusten kirjallisen ilmaisemisen harjoittelu on tavoitteena. Kirjoittaminen ei ole koskaan ollut minulle vahvin itseilmaisukeino, ja puhumalla keskustelun ja vasta-argumenttien luonnistuminen tuntuu helpommalta ja tietenkin nopeammalta. Kirjoittamisessa on kuitenkin se etu, että juttuja ehtii miettiä pitemmälle eikä tule lauottua mitä sattuu. Näinpä toivottavasti bloggaaminen eli omien ajatusten altistaminen muiden ihmisten tietokonenäytöille auttaa kehittämään omaa kriittistä ajattelua.

Asioiden otsikoiminen on ehkä kauheinta kirjoittamiseen liittyvää mitä tiedän. Lukiossa äidinkielen esseistä otsikot tuppasivat tuskastuneen alitajunnan vuoksi unohtumaan, kandin tutkielman otsikoksi taas jäi omasta mielestäni täysin vitsiksi tarkoitettu työnimi kun en lopulta muutakaan keksinyt. Blogin nimi vasta vaikea onkin.

Jostakin keksin ruveta miettimään hyvien kirjojen nimiä (kaipa ne kirjailijatkin tuskailevat samasta asiasta) ja sitä kautta päädyin Milan Kunderan Olemisen sietämättömään keveyteen , jonka olen lukenut kauankauan sitten, mutta josta pidin kovasti. Oleminen viittaa tietysti sanana Heideggeriin (josta en juurikaan osaa sanoa) sekä eksistentialismiin. Keveys taas tuo mieleen Timo Airaksisen, joka kirjoittaa Hulluuden houkutuksessa kiinnostavasti Tarzanin hahmon keveydestä, joka taas tuo mieleen Rousseaun näkemykset luonnosta ja yhteiskunnasta. Eli tämä assosiaatio-ketju sai minut mieltymään tuohon kyseiseen nimeen, ja vielä vaihtamalla sietämättömän tilalle sanan vaihteleva, sain sen resonoimaan paremmin oman elämäni kanssa.

Itselleni asiat, mieltymykset ja tuntemukset kun vaihtelevat ja olemisen raskaus ja keveys vuorottelevat riippuen tilanteista. Filosofian opiskeluun yhdistetään usein vaikeus ja raskaus, ja ehkäpä filosofia pidetään raskasmielisenä tyyppinä. Itseäni en kuitenkaan kehtaa edes filosofiksi kutsua, enkä oikein nää tuota raskas-keveä -jaottelua tuolla tavoin mielekkäänä. Filosofia voi olla kevyttä, lennokasta ja vapauttavaa, kun taas fiktiivisen sairaalasarjan jakso voi olla raskas. Jos joku nimittää minua kevyeksi ihmiseksi, en suinkaan loukkaannu, vaan olen mielissäni että se puoli minusta näkyy ulospäin.