"Naisilta, jotka haluavat tasa-arvoisiksi miesten kanssa, puuttuu kunnianhimo."

Tuommoinen sitaatti löytyi onnekkaalla guuglaamisella. Ei tosin käynyt ilmi kuka noin on sanonut ja milloin. Mutta tuo sutkautus kuvaa joka tapauksessa nyt osuvasti sitä mikä mielessä pyörii.
Enpähän ole aikoihin edes mitään kirjoittanut, kai olen saanut sanoa sanottavani opiskeluun liittyvien tekstien puitteissa. Nyt kuitenkin syntyi taas halu kirjoittaa, inspiraationa toimi hassu öinen keskustelu, ja kipeän hampaan aiheuttaman unettomuuden vuoksi tuo keskustelu jäi pyörimään päähän.

Kysymys kuuluu: onko niin että naisilla on yleisesti ottaen vähemmän kunnianhimoa kuin miehillä, ovatko naiset tavoitteissaan ja uskossa omiin kykyihinsä aina vaatimattomampia? Jos näin on, onko syynä (muka tasa-arvoinen) yhteiskunta vaiko geeneihimme syöpynyt erilaisuus? Koska jälkeläisten kantamisen ja huolenpidon taakka on fysiologisista syistä naisilla suurempi, täysin tasa-arvoinen lähtökohta on mahdoton. Tietenkin nykypäivänä on jo suuri joukko naisia jotka eivät viitsi jarruttaa omaa urakehitystään tekemällä lapsia. Ehkä tällaisten, biologiaansa uhmaavien, ja miesten kanssa yhtä kunnianhimoisten naisten vuoksi olemme jo päässeet siihen pisteeseen, että Suomessa yliopisto-opiskelijoista enemmistö on naisia. Tämä kuitenkin taas heijastaa juuri sitä muka-tasa-arvoa, sillä tutkijoissa naisia on edelleen vain pieni osa.

Itse en oikeastaan missään vaiheessa ole aidosti unelmoinut muunlaisista tulevaisuuden skenaarioista kuin opettajan ammatista. Opettajan virka ja mahdollisuus opettaa kaikkia kolmea opiskelemaani ainetta on aina ollut itselleni ykkösvaihtoehto. Arvostan tutkijan ammattia paljon, mutta en usko siihen vaadittavan omistautumisen yhteen asiaan vuosikausiksi sopivan luonteelleni. Onko tämä nyt sitä vaatimattomuutta? En kuitenkaan koe hukkaavani potentiaaliani opettajana, päinvastoin, saan toimia innostajana ja pääsen hyödyntämään tietämystäni laajasti osa-alueesta toiseen.

Tällainen omien valintojen rationalisoiminen on kuitenkin aina hiukan keinotekoista. Omiin tavoitteisiini vaikuttavat tietenkin voimakkaasti sosiaaliset suhteeni, vanhempieni sosio-ekonominen asema, saamani kasvatus jne. Siihen, että päädyn reflektoimaan tätä asiaa, vaikuttavat jälleen ihmiset joiden kanssa olen tekemisissä. Siinä on ehkä jotain surullista, että varmasti moni kunnianhimoton ja vaatimaton nainen ei tule koskaan edes aidosti ajatelleeksi tätä asiaa. Tuttavapiirini tuntuisi noudattavan aika selkeästi tätä kunnianhimon sukupuolijakoa, vaikkei tämä kattava aineisto olekaan. Tulipas absurdi ajatus mieleen: tätä olisi mielenkiintoista tutkia, saada käsiinsä oikeita tilastoja! Onko sisäinen intoni tutkijaksi heräämässä? No jaa, eihän tuo ajatus toisaalta kovin absurdi ole, on hyvin luonnollista vaatia tieteellisesti tuotettuja todisteita tällaisessa asiassa. Jos kannankin korteni kekoon siten, että paasaan lukiolaisille aloitteleville (nais)filosofeille tästä epäkohdasta ja näin velvoitan heidät tekemään feminististä tutkimusta aiheesta sitten omilla tutkijanurillaan.