Luin ensimmäisenä kokonaisena suomenkielisenä kirjana vaihdosta palattuani Juha Himangan teoksen Se ei sittenkään pyöri – johdatus mannermaiseen filosofiaan. Ja kirjahan kolahti, jopa vakuutti, vaikka osasyy erikoissuopeaan lukutapaan oli varmaankin seurausta Ranskassa vietetystä keväästä, johon ei sisältynyt juurikaan mitään lukemista omalla äidinkielellä ja lisäksi filosofiaakin hieman liian vähän. Oli miten oli, Himanka onnistui mielestäni esittelemään selkeällä johdattelevalla tyylillä mannermaista filosofiaa, eli (ainakin hänen rajauksenaan) pääasiassa fenomenologiaa ja sen metodia. Husserlia ja Heideggeria itsejään lukematta saatan vetää nyt mutkia hieman suoriksi luottaessani vain siihen mitä muut ovat heistä sanoneet.
Fenomenologian ytimessä on eräänlainen näkökulmanvaihdos, siirtyminen luonnollisesta asenteesta fenomenologiseen asenteeseen. Luonnollinen asenne tarkoittaa siis jotakuinkin luonnontieteisiin nojaavaa arkinäkemystämme todellisuudesta; maapallo kiertää aurinkoa, kappaleisiin vaikuttaa painovoima, ennen ihmistä maapallolla oli monenlaista elämää kuten dinosauruksia jne. Fenomenologinen asenne taas tarkoittaa tällaisten uskomusten (voisihan joku sanoa myös tosiseikkojen) hylkäämistä. Himanka ajautuu kuitenkin lukuisia kertoja painottamaan, ettei fenomenologia halua kieltää tieteen saavutuksia, vaan haluaa ainoastaan tarjota vaihtoehtoisen katsantokannan todellisuuteen, pyrkimällä tavoittamaan ilmiöt siten kun ne meille ilmenevät. Monet asiat, esimerkiksi musiikki, pitävät sisällään paljon enemmän kuin faktuaalinen ja tieteellinen näkökulma voivat niistä sanoa. Eri äänenkorkeuksien värähtely korvani osissa ja sen välittyminen aivoihin ei vielä kerro mitään siitä millaisia tunteita ja elämyksiä musiikki voi tuottaa.
Fenomenologian iskulause ”Asioihin itseensä!” kurottaa kohti ilmenemistä, ja poispäin siitä miten oletamme asioiden valmiiksi olevan. Näinollen Husserlin pyrkimys todistaa, ettei maapallo sittenkään pyöri, käy joillain lailla ymmärrettäväksi. Kun tarkasteleme asiaa vain ilmiön ilmenemisen näkökulmasta, emme koe maapallon pyörivän. Pitää kuitenkin kysyä, minkälaisia havaintoja/kokemuksia tässä kohtaa voidaan käyttää hyväksyttävästi todistuksena. Fenomenologin tulee Himangan mukaan luottaa asioiden ilmentymiin jotka ovat elävästi läsnä. En kuitenkaan oman lukemani perusteella ymmärrä tästä muuta kuin että asioiden läsnäolon elävyydessä on eri asteita: voin esimerkiksi kuvitella ruusun tuoksun tai haistella ruusua joka on pöydälläni, ja näistä voin vain sanoa jälkimmäisen olevan enemmän läsnä, mutten kuitenkaan sanoa kuvitelman olevan epätosi.
Olemme tottuneet tieteellis-orientoituneen maailmankatsomuksemme vuoksi vaatimaan asiolta selkeää järjestäytymistä kategorioihin tosi ja epätosi. Vaikka näin ei aina olisikaan, tämä jossakin määrin sisäänrakennettu taipumuksemme vaikeuttaa fenomenologisen asenteen omaksumista. Samalla tavoin luonnollisen asenteen asettaminen syrjään tuottaa ongelmia, vaikka fenomenologian vaihtoehtoinen ja vapauttava näkökulma houkuttaakin. Kirjan kuvitteellinen dialogi A.J. Ayerin ja Maurice Merleau-Pontyn välillä vaikuttaa vain tukevan tätä ongelmaa. Tuntuu, että historiallinen ja kulttuurinen perintö on meissä niin syvässä, ettemme kykene kääntämään ajattelua pois totutuista asenteista. Kasvattaja joutuu aina tahtomattaankin omaksuttamaan kasvatettavan sisälle kulttuurissa jaettuun maailmankatsomukseen. Vaikka suurin osa meistä ei ymmärrä syvällisesti fysiikkaa, biologiaa tai kosmologiaa, jaamme silti melko yhteisen käsityksen siitä miten maailma makaa (kiitos luonnontiedepainotteisen koulujärjestelmämme).
Voidaan hiukan koomisesti kysyä, onnistuisiko fenomenologisen asenteen omaksuminen sitten paremmin konkreettisesti tynnyrissä kasvaneelta ihmiseltä, tai että miksi se sitten onnistui Husserlilta tai Merleau-Pontylta. Ehkä olen itse vain liian kapeamielinen ja sysään syyn siihen koko länsimaiselle kulttuurille. Voisin tietysti kokeilla lukea Fenomenologian idean ja katsoa kärsinkö enää sen jälkeen tästä ajatusvammasta.Toinen vaihtoehto päästä tästä ongelmasta olisi suhtautua fenomenologiaan ymmärrystä laajentavana ilman että luonnollista asennetta, eli aiempaa ymmärrystä todellisuudesta, pyrittäisi keinotekoisesti sulkemaan pois. Kuvaus musiikista ääniaaltoina ja värähtelynä korvassa ja sen kokeminen tunnepitoisena ilmentymänä olisivat toisiaan täydentäviä ulottuvuuksia jotka koskevat samaa asiaa. Ongelmaksi voi kuitenkin jälleen muodostua se, ettei tieteilijä tai ylipäätään tieteellisesti orientoitunut nykyihminen voisi pitää henkilökohtaista fiilistelyä (yhtä)hyväksyttävänä ja totena kuvauksena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti