Philosophy of Recognition

Reilu kuukausi sitten en tiennyt juuri mitään koko recognitionista, en edes tiennyt kääntäisikö sen tunnistukseksi vai tunnustukseksi. Pieni googlailu kertoi jotain intersubjektiivisuudesta, etiikasta ja Axel Honnethista. Sitten tuli lyhyt luentosarja joka valaisi ymmärrystäni Tunnustuksen Filosofiasta. Yksinkertaisuudessaan tunnustaminen tarkoittaa sosiaalisessa kanssakäymisessä mahdollisesti toteutuvaa toisen osapuolen tunnustamista esimerkiksi tasavertaisena persoonana, hyvänä kalamiehenä tai tiettyjen oikeuksien omaajana. Ideaalimuodossaan tunnustus toteutuu vastavuoroisesti. Kirjoitin tunnustukseen liittyvästä, itselleni parhaiten kolahtaneesta teemasta esseen, jonka nyt viimein voisin hiukan muokkailtuna julkistaa.

Tunnustus, persoonuus ja psyykkinen hyvinvointi

Tunnustuksen filosofian perinteessä yleinen tunnustuksen käsitteeseen liitettävä tekijä on sen interpersoonallinen luonne. Interpersoonallisuutta voidaan pitää myös tunnustuksen edellytyksenä, mutta mitä tämä olennainen käsite pitää sisällään? Pilkkomalla sana interpersoonallinen kahteen osaan saadaan kaksi tunnustuksen käsitteen ulottuvuutta. Inter- tarkoittaa yksinkertaisesti joidenkin välistä, mistä voidaan johtaa tunnustuksen vuorovaikutuksellinen ja vastavuoroinen ulottuvuus; persoonallinen taas viittaa olentoihin, joilla on mahdollisuus antaa ja saada tunnustusta: persooniin.

Tässä esseessä pyrin tarkastelemaan persoonuutta ja sen suhdetta tunnustukseen. Ensiksi hahmottelen tunnustuksen filosofian kannalta relevanttia käsitystä persoonuudesta. Olennainen esille nouseva kysymys on, onko persoonuus aina interpersoonallista, ja näin ollen, onko tunnustus jopa persoonuuden ehto? Tästä seuraten pyrin tarkastelemaan tunnustuksen roolia ja tarpeellisuutta persoonallisuuden kehityksen ja psyykkisen hyvinvoinnin kannalta. Persoonuuden määrittelyssä tukeudun pääosin Heikki Ikäheimon esittämiin jaotteluihin ja psyykkisen hyvinvoinnin kysymyksessä käytän lähteenä lähinnä Axel Honnethin teoriaa, joka on esitelty teoksessa The Struggle for Recognition. Tunnustuksen idean soveltuvuutta psykologian alueelle lähestyn myös Andreas Wildtin psykoanalyysi-esseen kautta.

Persoonuus ja tunnustus

Tunnustuksen filosofian kannalta persoonuus tulee käsittää olennaisesti status-käsitteenä. Tällöin persoonuudella statuksena tarkoitetaan nimenomaan yhden tai useamman yksilön relevantista asenteesta tai intentionaalisuuden muodosta riippuvaa statusta (attitudes or modes of intentionality). Status voi olla luonteeltaan institutionaalinen tai interpersoonallinen; institutionaaliseen statukseen kuuluu lähinnä juridisia oikeuksia, kuten oikeus elämään. Interpersoonallinen status on luonteeltaan sosiaalinen: yksilö ei määrittele sitä itselleen, vaan sen tekevät toiset ihmiset sosiaalisessa kanssakäymisessä. (Ikäheimo 2007, 5-6)

Ikäheimon mukaan persoonana kohteleminen vaatii tunnustusasenteita. Näin ollen esimerkiksi koditon henkilö, jolla ei ole yhtään ystävää ja jonka olemassaolo ei kiinnosta ketään, ei täytä persoonuuden edellytyksiä vaikka hän itse kokisikin olevansa persoona. Tällaisessa tilanteessa elävä henkilö tuntisi varmasti, että jotain puuttuu. (Ikäheimo 2007, 7-9)

Tästä voidaan johtaa väite, että persoonuus on aina interpersoonallista sikäli, että ilman toisia yksilöitä, jotka tunnustaisivat kodittoman persoonaksi ja kohtelisivat tätä sen mukaisesti, hänen persoonuutensa ei olisi kokonaista. Tässä tullaan tehneeksi olennainen erottelu persoonaksi tekevien kriteerien kohdalla: kodittoman tapauksessa persoonuuden psykologisen määritelmän ehdot toteutuvat, sillä henkilö omaa kaikki psyykkiset valmiudet joiden perusteella hänet voitaisi laskea persoonaksi, mutta persoonuuden interpersoonallinen status-elementti ei toteudu (Ikäheimo 2009, 3). Toisaalta voin kyllä varsin hyvin kokea itseni persoonana vaikkei kukaan näe tai kohtele minua sellaisena tällä hetkellä, mutta jos en koskaan elämässäni olisi saanut tuollaista tunnustusta, tilanne olisi eri. Susilapsia voi käyttää esimerkkinä tällaisesta tilasta.

Toinen tästä seuraava johtopäätös olisi, että persoonan kehitys ei voi onnistua täysin ilman tunnustuksen saamista. Tässä on toki aste-eroja: vaikkei minua koskaan olisi tunnustettu hyväksi laulajaksi, olisin varmaan kehittynyt melko normaalisti, mutta jos mahdollisesti pienin tunnustuksen edellytys - persoonana pitäminen - ei toteudu, kehityksessä menee jotain vikaan. Puhuttiinpa tunnustusasenteista millä tasolla tahansa, voidaan hyväksyä, että niillä on vaikutusta persoonuuteen sen eri kerroksilla:
"-- recognitive attitudes are responsive to the psychological layer and directly constitutive of the interpersonal layer of the recognizee’s personhood" (Ikäheimo 2007, 9).

On siis selvää, että tunnustus - ainakin minimaalisimmassa kriteerissään, persoonana kohtelemisena - on välttämätön ennakkoehto persoonuuden olemassaololle interpersoonallisen statuksen mielessä. Tästä nousee esiin kysymys persoonuuden ontologisesta statuksesta: jos persoonuus kaikkiensa on riippuvaista sosiaalisista kontakteista, käykö puhe yksilöllisestä ja vapaasti kehittyvästä persoonallisuudesta mielettömäksi? Kysymys persoonuuden ja persoonallisuuden alkuperästä käy kiinnostavaksi, myös menemättä nature-nurture -kiistaan. On kuitenkin varsin ymmärrettävää, että persoonallinen identiteetti rakentuu sosiaalisissa kontakteissa; ovathan esimerkiksi varsinkin teini-ikäiset identiteettiä etsiessään usein hyvin samalla tavalla pukeutuvia, puhuvia ja ajattelevia kuin vertaisryhmänsä.

Tunnustus ja psyykkinen kehitys

Axel Honneth esittää, että yhteys tunnustuskokemusten ja yksilön itsesuhteen välillä kumpuaa juuri persoonallisen identiteetin intersubjektiivisesta rakenteesta (Honneth 1995, 173). Näin ympyrä sulkeutuu. Pystyäkseen kasvamaan persoonaksi ja rakentamaan hyvän toiminnallisen itsesuhteen, yksilön on saatava kokea tunnustusta persoonana. Tällöin yksilö kykenee myös vastavuoroisesti kohtelemaan muita samalla tavalla. Ihminen on siis kuin peili, joka heijastaa toisilta saatuja kunnioituksen, arvostuksen ja rakkauden kokemuksia taas takaisin toisiin ihmisiin. Ideaalina olisi positiivinen dialektinen "kun saat niin annat ja kun annat niin saat"-suhde.

Honnethin teoriassa tunnustuskokemukset konstituoivat yksilön positiivista itsesuhdetta ja hänen jaottelunsa kolme eri tunnustuksen muotoa liittyvät itsesuhteen eri osa-alueisiin. Itseluottamus on peräisin rakkauden muodossa saadusta tunnustuksesta, itsekunnioitus puolestaan legaalisesta tunnustuksesta, ja itsearvostus taas solidaarisuuden muodossa saaduista tunnustuskokemuksista (Honneth 1995, 173). Nämä muodostavat Honnethin tunnustusteorian kolmijaon: rakkaus, kunnioitus ja arvostus.

Tämä muotoilu tulee mielestäni lähelle useita kehityspsykologian teorioita yksilön psyykkisestä kehityksestä, esimerkiksi Erik H. Eriksonin psykososiaalisen kehityksen vaihe-teoriaa. Eriksonin teoriaa voisi kokonaisuudessaan tulkita yhteensopivaksi tunnustuksen käsitteen kanssa: kukin psykososiaalisen kehityksen vaihe sisältää kehitystehtävän ja tietyn psykososiaalisen "hyveen" tai kyvyn, jonka saavuttaminen riippuu sosiaalisessa kanssakäymisessä saadusta palautteesta ja tunnustuskokemuksesta. Honnethin teorian kolme itsesuhteen osa-aluetta, itseluottamus, itsekunnioitus ja itsearvostus, käyvät hyvin yksiin Eriksonin käyttämien käsitteiden kanssa. Esimerkiksi ensimmäisen kehitysvaiheen kehitystehtävänä on perusluottamuksen saavuttaminen, ja tämän edellytyksenä on positiivinen ja rakastava äiti-lapsi -suhde. (Harder 2002)

Eriksonilla vaiheita ja tehtäviä on kaikkiaan kahdeksan, mutta ensimmäisen vaiheen jälkeen itsekunnioituksen ja itsetunnon ideat toistuvat varsinkin kouluikäisen kehitysvaiheissa. Harder kuvaa kouluikään (6-12 vuotta) sijoittuvaa kehitysvaihetta:
"During this stage, often called the Latency, we are capable of learning, creating and accomplishing numerous new skills and knowledge, thus developing a sense of industry. This is also a very social stage of development and if we experience unresolved feelings of inadequacy and inferiority among our peers, we can have serious problems in terms of competence and self-esteem." (Harder 2002)

Eriksonin teoria soveltuukin siis hyvin myös kahteen muuhun itsesuhteen osa-alueeseen, itsekunnioitukseen ja varsinkin itsearvostukseen, joka on peräisin arvostuksen ja siihen linkittyvän solidaarisuuden kokemuksista. Uusien taitojen oppiminen, ja sitä seuraava arvostus, joka usein tulee arvosanojen muodossa, kehittävät yksilön itsearvostusta. Samalla koulujärjestelmä toteuttaa myös tasa-arvoisen arvostuksen periaatetta esimerkiksi jakamalla oppilaat ikäryhmien mukaisiin luokkiin, mikä luo solidaarisuuden ilmapiiriä. Honnethilla nämä kaksi ulottuvuutta liittyvät läheisesti toisiinsa (Honneth 1995, 128). Eriksonin teoria esittää, että jos arvostuksen ja solidaarisuuden kokemukset jäävät saamatta, tästä seuraa ongelmia yksilön itsearvostuksen ja oman pystyvyyden kokemisen kohdalla.

Yhtäläisyyksiä on mahdollista löytää myös muihin kehityspsykologian teorioihin. Honneth itse mainitsee psykoanalyyttisen objekti-suhteiden teorian tunnustusteoriansa kanssa yhteensopivana esityksenä vastavuoroisen rakkauden merkityksestä yksilön psyykkisessä kehityksessä; kiintymyssuhteen ja itsenäisyyden välinen jännite on kuvaavaa molemmissa tapauksissa (Honneth 1995, 96). Sekä objekti-suhteiden teoriassa että Eriksonin kehitysteoriassa rakkaus on ensimmäinen ja kehitykselle välttämätön tunnustuksen muoto; saman allekirjoittaa myös Honneth (1995, 107). Muut tunnustusmuodot tulevat mahdollisiksi kun tämä perusta on rakennettu. Tosiasiallisestikin institutionaalinen tunnustus legaaliseksi persoonaksi kaikkine oikeuksineen ja velvollisuuksineen astuu juridisessa mielessä voimaan yleensä vasta täysi-ikäisenä.

Objekti-suhteiden teorian kehittänyt psykoanalyytikko Donald W. Winnicott toi siis tunnustuksen käsitteen olennaisella tavalla mukaan psykologiaan. Tunnustus ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti sama asia psykologian ja tunnustuksen filosofian näkökulmasta. Andreas Wildt erottaa kaksi eri tunnustus-käsitystä, propositionaalisen ja persoonallisen. Näistä propositionaalinen tunnustus kohdistuu tiettyjen objektiivisten asiaintilojen tunnustamiseen, joten persoonallinen tunnustus on lähempänä sitä, mitä esimerkiksi Honneth teoriassaan pyrki tarkoittamaan. Winnicottin esittämä kuvaus tunnustuksesta objekti-suhteiden kehityksessä onkin Wildtin mukaan lähinnä propositionaalista tunnustusta. (Wildt 2010, 242; 247)

Tästä seuraa mahdollisesti kriittinen kysymys: tarkoitetaanko psykologian kielenkäytössä tunnustuksella aivan eri asiaa kuin varsinaisessa tunnustuksen filosofiassa? Tämä tekisi käsitteen soveltamisen yli tieteenalojen melko vaikeaksi. Jos esimerkiksi vastavuoroisuuden kriteerissä pysytään tiukasti, vastasyntyneen ja äidin suhde ja rakkaus ei olisi tunnustusta, koska lapsi ei vielä ole kykenevä vastaamaan saamaansa tunnustukseen ainakaan samalla mitalla. Jessica Benjaminin vastaus tähän olisi, että äiti-lapsi -suhde onkin vasta esitunnustusta tai sen alkua ("the beginning of recognition") (Wildt 2010, 251). Valmius muille tunnustuksen muodoille rakentuisi tämän esitunnustuksen pohjalta.

Tunnustus ja psyykkinen hyvinvointi

Eri tunnustuksen muodoilla tuntuisi siis olevan erilainen relevanssi eri elämän vaiheissa ja näin erilainen vaikutus yksilön itsesuhteisiin. Tuntuiskin intuitiivisesti siltä, että interpersoonallinen tunnustus vaikuttaisi enemmän psyykkiseen hyvinvointiin kuin institutionaalinen. Tällainen kuva syntyy myös Honnethin ja Ikäheimon teksteistä. Ikäheimon tekstissä Recognizing persons (2007, 17) todetaankin, että kunnioittaminen persoonana institutionaalisessa mielessä ei oikeastaan ole kunnioittamista yksilönä. Kunnioitus kohdistuu siis yksilön institutionaaliseen rooliin ja vain epäsuorasti persoonaan.

Toisaalta institutionaalisilla rooleilla, kuten ammatilla, on joissakin tapauksissa suuri merkitys yksilön persoonallisuuden rakentajana. Otetaan esimerkiksi filosofi. Joillekin filosofia on ammatti, vaikkei se välttämättä kovin perinteiseltä ammatilta kuulostakaan. Uskoisin sen olevan useille samalla myös suuri henkilökohtainen intohimo, joka palvelee henkilökohtaisia intressejä. Jos filosofi jää vaille tunnustusta, vaikkapa ammattien hyödyllisyyttä ja tuottavuutta koskevassa keskustelussa, uskoisin, että asiaa on vaikea olla ottamatta henkilökohtaisesti, vaikka kyse onkin enemmän institutionaalisesta tunnustuksesta. Samalla tavoin esimerkiksi Hegelin Oikeusfilosofian institutionalisoitujen tunnustussuhteiden jaottelussa mukana oleva valtio, ja siihen liittyvä tunnustus voi olla hyvin merkityksellinen tekijä yksilön psyykkisen hyvinvoinnin kannalta. Tähän esimerkiksi käyvät ilman kotimaata olevat pakolaiset, joiden identiteetti on varmaankin useassa tapauksessa hyvin hajallaan.

Tunnustuskokemusten yhteyttä psyykkiseen hyvinvointiin onkin helpompi lähestyä negatiiviselta kannalta, vastaamalla kysymykseen, mitä yksilölle tapahtuu jos hän jää ilman tunnustusta. Tähän myös Honneth pureutuu teoksensa kuudennessa kappaleessa, jonka aluksi hän toteaa George Herbert Meadin käsitteistöä seuraten, että epäkunnioituksen kokemiseen sisältyy sellaisen vaurion mahdollisuus, joka voi johtaa koko persoonan identiteetin murtumiseen. Epäkunnioittaminen tai toisin sanoen tunnustuksetta jääminen voi siis vaurioittaa yksilön käytännöllistä itsesuhdetta erilaisissa määrissä ja muodoissa. (Honneth 1995, 131-132)

Täydellinen tunnustuksen puuttuminen on kuitenkin harvinaista (Ikäheimo, luento 30.8.2010). Mahdollinen esimerkki tästä olisi keskitysleiri, jonka toiminta vaikuttaisi edellyttävän kaikilta leirin työntekijöiltä täydellistä leiriläisten persoonuuden kieltämistä. Vastaavaa voidaan ehkäpä sanoa sodasta: suhtautuminen vihollisiin ei-persoonina mahdollistaa sotilaalle "moraalisesti oikeutetun" tappamisen. Näin radikaalin tunnustuksen puuttumisen sijasta nykypäivänä tapahtuu paljon hyvin perusteellista kaltoinkohtelua, josta ääriesimerkkinä Honneth mainitsee fyysisen hyväksikäytön, jolla on mahdollista tuhota yksilön perustavin käytännöllisen itsesuhteen muoto, yksilön perusluottamus itseen (Honneth 1995, 132-133).

Siihen, miten tällainen johtopäätös voidaan uskottavasti vetää, Honneth esittää argumentaationsa tueksi John Deweyn pragmatistisen tunneteorian. Deweyn ideana on yksinkertainen toiminta-teoreettinen tunnenäkemys, jossa jokainen tunnereaktio on seurausta jonkin toiminnan toteutumisesta tai toteutumatta jäämisestä. Toiminta kytkeytyy normatiivisiin käyttäytymisodotuksiin, mikä selittää tunteiden yhteyttä moraaliin. Esimerkkejä toimintaodotusten toteutumattomuuden aiheuttamista (moraali-)tunteista ovat häpeä, syyllisyys ja turhautuminen. Toiminnan estyminen vaikuttaa psykoanalyyttisin käsittein ilmaistuna yksilön ego-ideaaleihin, jotka ovat sidonnaisia yhteisön normatiivisiin odotuksiin. Tästä syystä yksilön käsitys omasta arvosta suhteessa yhteisöön laskee, ja yksilö ymmärtää oman riippuvuutensa toisilta saatuun tunnustukseen. (Honneth 1995, 136-138)

Yleinen nykypsykologian näkemys tunteiden luonteesta eroaa käsittääkseni Deweyn pragmatistisesta mallista, tai ainakin emootioiden selittäminen ulkoisilla tekijöillä on vaihtunut pikemminkin niiden neurofysiologisen perustan etsimiseen. Tunnustuksen teorian käyttökelpoisuus psyykkisen hyvinvoinnin kysymyksessä tuntuisikin soveltuvan paremmin psykoanalyyttiseen tai humanstiseen psykologian lähestymistapaan kuin nykyisin vallalla olevaan neuro- ja kognitiiviseen psykologiaan.

Lopuksi

Olkoonkin psykologinen aspekti hyvin yhdistettävissä tunnustusteoriaan, Honneth tuntuu kuitenkin olevan tekemisissä enemmän normatiivisen etiikan kuin psykologian kanssa. Hänelle tunnustuksen toimintamallit edustavat intersubjektiivisia ennakkoehtoja onnistuneen elämän yleisille rakenteille (the general structures of a successful life) (Honneth 1995, 174). Tuntuisikin, että tunnustuksen filosofiaan lukeutuvassa kirjallisuudessa puhutaan enemmän elämänlaadusta ja siihen liittyvistä tekijöistä kuin suoranaisesti psyykkisestä hyvinvoinnista. Termit kuten positiivinen ja käytännöllinen itsesuhde, itsearvostus sekä itsekunnioitus soveltuisivat kuitenkin yhtä hyvin kuvaamaan yksilön psyykkisiä voimavaroja ja hyvinvointia.

Tunnustuksen teorialla olisikin uskoakseni laajalti käyttöä tutkimuksissa esimerkiksi psykologian tai sosiaalityön alalla. Etiikan ja elämänlaadun edistämisen kysymykset nivoutuvat mielestäni yhteen psyykkisen hyvinvoinnin kanssa. Näin ollen tunnustuksen filosofia näyttäytyisi erittäin monialaisena kokonaisuutena, joka liikkuu joustavasti filosofisen ihmistutkimuksen ja (sosiaali-)psykologian sekä samalla normatiivisen ja soveltavan etiikan välimaastossa.

Oman lukunsa tunnustuksen filosofiaan luo käsitteen poliittinen ja yhteiskuntafilosofinen ulottuvuus, johon en tämän esseen puitteissa puuttunut lainkaan. Poliittinen toiminta, kuten taistelu oman erityisryhmän oikeuksista, on kyllä rinnastettavissa muihin inhimillisen kanssakäymisen muotoihin, joihin kaikkiin tunnustuksen teorian kautta voi hakea selityksiä. Olisin kuitenkin hiukan skeptinen sen suhteen, että yksi käsite kävisi selitykseksi mihin tahansa; tuntuisi, että tällainen pyrkimys teoretisoida kaikki yhdellä käsitteellä kertoo jotain käsitteen väljyydestä. Toisaalta varmaankin juuri tämän takia tunnustuksen muotoja onkin pyritty jaottelemaan, ja ilmeisesti Honnethin jaottelun taustalla on myös empiirisistä tutkimuksista saatua evidenssiä.


Lähteet:

Harder, Arlene: The Developmental Stages of Erik Erikson (2002) http://www.learningplaceonline.com/stages/organize/Erikson.htm (revised 2009)

Honneth, Axel: The Struggle for Recognition (1995) Translated by Joel Anderson
The MIT Press, Cambridge Massachusetts

Ikäheimo, Heikki: Recognizing persons (2007) julkaisussa: Journal of Consciousness Studies

Ikäheimo, Heikki: Personhood and the Social Inclusion of People with Disabilities –
A Recognition-theoretical Approach (2009)
teoksessa: Kristjana Kristiansen, Tom Shakespeare, and Simo Vehmas (eds.): Arguing About Disability, Routledge, 2009.

Wildt, Andreas: “Recognition” in Psychoanalysis teoksessa: Schmidt am Busch, Hans Christoph; Zurn, Christopher Z.: The Philosophy of Recognition: Historical and Contemporary Perspectives (2010) Lexinton Books