Avioliittopohdiskelua

Olen ajautunut viime aikoina pohtimaan avioliittoasioita. Syitä tähän on monia: julkinen keskustelu avioliittolaista ja kirkon vihkimisoikeudesta, aiheen puinti blogimaailmassa, kavereiden naimisiinmeno ja samalla kysymys siitä, miksi itse tahdon tulevaisuudessa olla virallistettu vaimo.

Avioliitto-sanan merkitystä voi tarkastella historiallisesti, samoin avioliitto-instituution tarkoituksia. Toisaalta jokaisella on omat henkilökohtaiset syyt haluta tai olla haluamatta avioliittoon, jotka eivät välttämättä käy yksiin historiallisten yleistysten kanssa.

Henkilö, jonka virallistetuksi vaimoksi joskus mielisin, lähti perusteluissaan liikkeelle evoluutiosta. Tässä on kyllä järkeä; ihmisen jälkeläinen syntyy maailmaan niin epävalmiina ja avuttomana että kahden hoivaamiseen sitoutuneen vanhemman läsnäolo on miltei välttämätöntä jälkeläisen elossapitämiseksi. Ainakin keisaripingviineillä pariuskollisuus on olennainen tekijä äärimmäisissä oloissa selviytymiselle. Homo sapiens meni vain asiassa pitemmälle perustamalla tätä varten oman instituution, avioliiton.

Toisaalta ihmiskunnan historia tuntee myös paljon moniavioisuutta, varsinkin yhden miehen ja usean naisen muodostamia liittoja. Eräässä mormoneja tarkastelevassa brittidokumenttisarjan osassa (mikälie Dawn Porterin seikkailut..) suurperheiden äidit puolustelivat moniavioisuutta juuri lastenkasvatuksen näkökulmasta: enemmän äitejä - enemmän hoivaa.

Kuitenkin kumpikin näistä ratkaisuista on seurausta käytännön syistä. Varmasti myös tänä päivänä moni valitsee avioliiton juuri käytännöllisistä, kuten juridisista ja taloudellisista syistä. Jälkikasvu on myös usein yksi syy. Tässä nyt kyllä sivuutetaan yksi (ainakin modernin) avioliiton kulmakivi, nimittäin rakkaus. Aina avioliitto ei ole perustunut rakkaudelle, vaan esimerkiksi suvun sopimukselle, jolla taas on erinäisiä valta- ja taloudellisia intressejä. Nykyisin ainakin länsimaissa ja useiden uskontojen piirissä vallitsee vapaus valita itse kumppaninsa, ja tällöin voidaan puhua niin sanotuista rakkausavioliitoista.

Mutta miksi rakkaus ei yksin riitä, vaan tueksi halutaan solmia virallinen liitto ja sopimus? Jos avioliitto mielletään kristinuskon mukaisesti liitoksi Jumalan ja parin välillä, jolle on saatava kirkossa siunaus, suljetaan kummallisesti pois muut uskonnot ja uskonnottomat. Papin aamenen sijasta monelle riittääkin nykyään leima papereihin maistraatissa. Toisaalta moni elämässään hyvin vähän uskonnollinen ihminen haluaa kirkkohäät perinteen vuoksi. Kirkko koetaan tunnelmalliseksi, sukulaiset pidetään tyytyväisenä, ja onhan se kirkko myös ilmainen toisin kuin maistraatin siviilivihkiminen muualla kuin valkoseinäisessä virastossa.

Näin tullaan yhteen nykypäivän suureen avioliiton motivaatioon, konventionaaliseen perinteisen instituution vaalimiseen. Nykyisessä keskustelussa vaaditaan esimerkiksi homoparien vihkimisoikeutta kirkon piiriin. Tämä on selvä esimerkki siitä, että myös vapaamielisemmät, uudistushenkiset ihmiset tahtovat säilyttää palan perinnettä. Keskustelun toisessa päässä, vaadittaessa vihkioikeuden poistamista kirkolta siitä kuitenkin haluttaisiin tehdä laajempi, kaikkien tasapuolinen oikeus. Avioliitosta ei siis haluta luopua, vaikka uskonnolla ei olisikaan asian kanssa enää tekemistä.

Näin taitaa olla myös omalla kohdallani. En koe uskonnolla olevan tekemistä naimisiinmenoni kanssa. Häiden on oltava sellaiset, jotka pariskunta itse tahtoo. Monelle häät ovatkin se elämän ainut oma prinsessapäivä (tuo sana kyllä ällöttää), ja tästä mahdollisuudesta ei tahdota luopua. Varmasti monen naimisiinmeno-päätökseen vaikuttavat omalta osaltaan myös telkkarissa pyörivät hääohjelmat, iltalehdessä esiteltävät julkkisten häät ja muu mediahulabaloo asian ympärillä. Tämän takia avioliiton solmiminen on nykyään myös suuri kustannuskysymys ja stressin aiheuttaja.

Mutta jos vaan riihikuivaa löytyy, niin naimisiin kannattaa mennä, koska häät on kivoja. Tässä siis lopullinen, intelligentti ja korrekti mielipiteeni :)

Apinointia

Kiitos avopuolison muistutuksen, tulin katsoneeksi ehkäpä parhaan apinadokkarin ikinä. Maikkarilla näytetty Discoveryn Älykkäät apinat (Ape genius) valaisi apinoiden, pääasiassa simpanssien, älykkyyttä lukuisten tutkimusten ja havaintojen kautta. Vaikka itse olisin ehkä ollut tyytyväinen pelkästään äimistelemään apinoiden puuhasteluja ilman sen kummempaa selostusta, tämän dokumentin havainnollisuus ja tiukka tieteelliseen tutkimukseen nojaaminen olivat luontodokumenttien saralla poikkeuksellisella tasolla.

Päällimmäisenä mieleen jäi dokumentissa toistuvasti esille nouseva rajanvedon ongelma ihmisen ja apinan välillä. Heti alkuun kumottiin ajatus kulttuurista ihmisten yksinoikeutena ja erottavana tekijä. Antropologi Jill Pruetz on havainnoinut fongolin simpanssien kulttuuria, johon kuuluu erityispiirteinä vedessä pulikoiminen ja kisailu (yleinen käsitys on ollut etteivät luonnossa elävät simpanssit pidä vedestä), sekä ruoan metsästäminen erityisiä keihäitä apuna käyttäen. Jos en tietäisi etukäteen että puhutaan simpansseista, veikkaisin että edellä mainitut erityispiirteet kuuluisivat jollekin sademetsän alkuasukasheimolle. Mieleen putkahti toinen esimerkki: kun minulle kerrottaisiin kääpiösimpanssien monimuotoisesta ja innovatiivisesta seksielämästä, en olisi ollenkaan varma onko kyse ihmis- vai eläinkulttuurista (asiaa ei auta se, että aloitin eilen lukemaan Markiisi de Sadea :D).

Mikä sitten synnyttää ja pitää yllä kulttuuria? Yhteisön tapojen omaksuminen, mitenkäs muutenkaan kuin matkimalla. Matkimista tutkittiin dokumentissa usealta kantilta; havaittiin muun muassa että simpanssin ja 3-4 -vuotiaan lapsen matkimisessa on paljon yhtäläisyyksiä ja että simpanssin matkiminen ei ole ainoastaan aivotonta apinointia, vaan monella tavoin intentionaalista toimintaa. Toinen klassinen ihmisen ja apinan erottava tekijä on (ainakin jonkin lukiopsykologian kirjan mukaan) kyky tietoiseen ajatteluun ja tietoisuuteen toisista tietoisuuksista. Tämäkin tavallaan kumottiin, kun eri koeasetelmin havaittiin simpanssien käsittävän toistensa aikomuksia ja vastuita, tai ainakin siis saatiin tästä viitteitä.

Yhteistyön sujuminen kuitenkin osoittautui tutkimuksissa vaikeammaksi asiaksi apinoille kuin ihmisille. Yhdeksi syyksi tähän arveltiin impulsiivisuutta ja eroa tunteiden hallinnassa. Erikoinen osoitus tästä oli taas se, miten koira (tietenkin hyvin koulutettu ja rauhallinen) selviytyi tehtävästä josta taas simpanssi ei; tarkoitus oli siis valita kahdesta ylösalaisin käännetystä mukista se, jonka alla herkkupala on, niin että ihminen osoittaa oikeaa mukia. Selitykseksi tälle annettiin koiran ja ihmisen samankaltaisuus aggression hallinnassa - kouluttaminen ja jalostus on karsinut koiralta impulsiivisuutta joka haittaa tunnistustehtävässä. Tietysti koira on juuri ihmisen apurina tottunut tämän tyyppiseen toimintaan, osoittamiseen, joka taas simpanssille on vierasta.

Joka tapauksessa jonkinlainen fundamentaalinen ero ihmisen ja simpanssin välillä on dokumentin mukaan oltava - miten muuten selittäisimme sen etteivät simpanssit tee meistä dokumentteja? Mutta ehkä tässä päättelyssä on logiikan kannalta jotain hassua. Abduktiohan tuo taitaa olla, ja eikös niin, ettei se ainakaan ihan vedenpitävä päättely ole? Ettei mentäisi nyt ihan sivuraiteille, niin palataan siihen, että sekö on tutkijoiden päällimmäinen tavoite: todistaa että jokin essentiaalinen ero on ja tulee olemaan? Ihmiset olemme "me" ja simpassit ovat "ne".

Dokumentti loppuu ajatukseen inhimillisen oppimisen erityislaatuisuudesta, jota selitetään kahdella tekijällä: toisaalta ihmiselle on ominaista motivaatio oppia ja opettaa (joka siis puuttunee tai on heikompi simpansseilla), ja toisaalta inhimillinen kulttuuri on luonteeltaan kumulatiivista (toisin kuin apinoilla, joilla jokin taito voi vain kadota sukupolven vaihdoksen myötä). Kumulatiivisuus, eli se että omaksutaan kulttuurin oppiperintö, jonka päälle rakennetaan uutta tietoa, voisi olla seurausta juuri korkeasta oppimis/opettamis-motivaatiosta. Dokumentti jättää avoimeksi sen mahdollisuuden, että tälle olisi syynä juuri se yksi ratkaiseva prosentti geeniperimästä, joka erottaa ihmisen ja simpanssin. Kiitän Discoveryä siitä, että kokonaisuus pysyi tieteelle uskollisena ja jätti suuren konkluusion julistamisen kuitenkin sikseen.

Oinosen merkitysteoria

Sukupuolineutraalin avioliittolain ja pride-iskujen ympärillä on pyörinyt melkoista keskustelua viime aikoina. Tuntuu että jokaisella on painava sanansa sanottavana, ja mikä pahinta, tämä mediailmiö on tuonut esille, kuinka järkyttävän vanhoillisia ja syrjiviä asenteita suurelta osalta suomalaisista löytyy. Tämä tuntuu kummalliselta varsinkin kun Suomi on historiassaan toiminut monessa asiassa tasa-arvon suhteen edelläkävijänä.

Keskisuomalainen julkaisi sunnuntaina 1.8. Lauri Oinosen kolumnin, jossa hän perustelee sukupuolineutraalin avioliittolain mahdottomuutta. Hän argumentoi perinteisen naisen ja miehen välisen avioliiton puolesta tukeutuen Raamattuun, sekä jonkinlaiseen epäilyttävään merkitysanalyysiin. Kun kerran valtio ja kirkko ovat tässä maassa yhtä, Raamattuun vetoaminen on aina mahdollinen tapa perustella lakeja. Lait ja Raamatun määräykset ovat kuitenkin kaksi eri asiaa ja poliitikotkin tämän varmaan ymmärtävät. Raamattu lakien pohjana johtaisi väkisinkin ristiriitaisuuksiin; onhan kirja kirjoitettu pitkän ajan kuluessa ja sen sisältämät määräykset ovat koskeneet hyvin toisenlaista yhteisöä kuin missä me nykyisin elämme.

Hupaisin osio kolumnista on perinteisen avioliiton puolustelu merkitysanalyysin keinoin:

"Jo käsitteenä sukupuolineutraali avioliitto on mahdottomuus, kun ajattelee sitä, mitä sanalla tarkoitetaan. Sanat tarkoittavat aina jotakin. Tiedämme hyvin, mitä ovat esimerkiksi maa, vesi, tuli ja ilma. Jokainen ymmärtää nämä. Olisi outoa käydä pehmentämään esimerkiksi käsitettä ja sanaa "kivi" muutamalla sen merkitystä "ilmaksi". Jokaisella sanalla on vastineensa, jota se ilmaisee."

Tässä ilmeisesti vedotaan johonkin universaaliin intuitioon jolla tiedämme yhteisesti kaikkien sanojen ja käsitteiden merkityksen. Nämä merkitykset tulevat vissinkin jostain aikojen alussa kiveen kirjotetusta oppaasta, joka on validi tänäkin päivänä. Avioliiton merkitys löytyy Oinoselle Raamatusta, mutta entä nämä esimerkit maa, vesi, tuli ja ilma? Tämä haiskahtaa Aristoteleen fysiikalle, joka pyrki vastustamaan maailmankaikkeuden selittämistä atoimeiden avulla. Tästä on kuitenkin kulunut reilu pari tuhatta vuotta, ja perustelut ovat muuttuneet, eikä ole enää niin yksiselitteistä tietää mitä vaikkapa tulella tai ilmalla tarkoitetaan.

Oinosen mukaan "jokaisella sanalla on vastineensa, jota se ilmaisee". Mutta eikö se, mitä käsite "tuli" ilmaisee ole muuttunut aikojen saatossa siirryttäessä alkuaineisiin ja molekyyleihin, ja eikö samalla tavoin ole voinut käydä myös avioliiton käsitteelle? Jos tiede, yhteiskunta ja elämäntavat muuttuvat, samoin käy myös merkityksille. Siksi on mielestäni kummallista hakea perusteita heteroavioliitolle tuhansien vuosien takaa.

Oinosen mukaan perinteinen naisen ja miehen välinen avioliitto on yksi yhteiskunnan peruspylväistä, samoin kuten koulujen uskonnonopetus ja asevelvollisuus. Mihin tämä taas perustuu? Ainakin asevelvollisuus on perua toisenlaisista ulkopoliittisista tilanteista kuin missä tänä päivänä olemme. Samaa voisi sanoa uskonnonopetuksesta; aikoinaan kirkkojen järjestämä uskonnollinen opetus oli mainio tapa opettaa suomalaisille lukutaito ja näin antaa tavallisille ihmisille mahdollisuus sivistykseen. Näillä instituutiolla voi siis olla historiallista merkitystä, mutta onko se riittävä syy tukea yhteiskunnan muuttumattomuutta? Jos jokin näin "peruspylväistä" kokeilumielessä kaadettaisiin, puhkeaisiko maahamme sota, nälänhätä ja täysi kaaos? Tuskinpa.