John Dewey moraaliteorioista

Dewey kritisoi teoksensa Demokratia ja kasvatus viimeisessä luvussa erilaisia moraaliteorioita siitä, että ne perustuvat dualistiseen ajatteluun, jossa mieli ja toiminta erotetaan toistaan. Yleisin kahtiajako tehdään niin sanotun sisäisen ja ulkoisen, moraalin tapauksessa toiminnan motiivin ja seurausten välillä. Vaihtoehtoiset moraalinäkemykset identifioivat moraalin siis jompaan kumpaan hyläten toisen, mikä vääristää koko moraalin luonteen. Deweylle reflektio ja toiminta kulkevat käsi kädessä, toiminnasta ja sen seurauksesta piittaamaton motiivi on ajatuksena hyvin kummallinen. Kun joudumme esimerkiksi mukauttamaan toimintaamme muuttuvissa olosuhteissa, joudumme testaamaan tekojemme mahdollisia seurauksia "mielikuvitusmaailmassamme". Tämä heijastuukin eräissä moraaliteorioissa jyrkkänä erotteluna ulkoisen ja sisäisen välillä. Kun toiset teoriat pitivät sisäistä mielikuvitusmaailmaa moraalin asuinsijana ja ulkoista moraalisesti irrelevanttina, syntyi vastareaktiona tälle utilitaristisia ja hedonistisia teorioita, jotka taas sijoittivat tekojen moraalisuuden mittaamisen yksinomaan ulkoiseen toimintaan.

Toinen tyypillinen jaottelu moraaliteorioissa tehdään periaatteen ja intressin välillä. Periaate tarkoittaa siis jotain yleistä, ja intressi taas yksiön omaa, henkilökohtaista päämäärää. Ongelma tässä kahtiajaossa piilee itsen (self) ja intressin suhteessa. Dewey ei nää yksilötä/itseä eheänä ja irrallisena entiteettinä, vaan nimenomaan intressien rakentamana. Kun valitsen auttaa vanhusta portaissa, teen itsestäni avuliaan ihmisen. Epäitsekäs, henkilökohtaisten intressien (vaikkapa kiire) vastainen, nouseekin tässä toiminnassa korkeampaan arvoon. Konfliktissa periaatteen ja intressin välillä onkin kyse valinnasta vanhan tottumuksen ja itsen muovaamisen välillä. Dewey kritisoi myös tyypillistä näkemystä periaattesta jonain abstraktina ja laajana velvollisuutena; käytännön toiminnassamme periaatteet edustavat jonkin tietyn, olosuhteisiin sidotun toiminnan toteutumisen edellytyksiä. Periaate ei oikeuta toimintaa, periaate on vain toinen nimi toiminnan jatkuvuudelle.

Lisäksi moraaliteoriossa ei Deweyn mukaan anneta tarpeeksi hyväksyntää jokapäiväiselle käytännön älykkyydelle. Kun moraali sidotaan tietoon hyveistä, sillä ei ole mitään tekemistä aitojen käytännön tilanteissa syntyvien konfliktien kanssa. Tiedon ja toiminnan välttämätön suhde tulisi pitää moraalin ytimessä. Toinen tärkeä moraalin ulottuvuus on sen linkittyminen sosiaalisiin suhteisiin. Moraali mitataan sosiaalisissa käytännöissä. Moraali opintaankin kommunikaation ja yhteistoiminnan kautta. Tämä toimiikin argumenttina Deweyn "koulu pienoisyhteiskuntana"-ajatuksen puolesta: "Intrest in learning from all the contacts of life is the essential moral intrest."

Dewey, John: Democracy and Education (1966) Macmillan Publishing Co., Inc. New York

"Naisilta, jotka haluavat tasa-arvoisiksi miesten kanssa, puuttuu kunnianhimo."

Tuommoinen sitaatti löytyi onnekkaalla guuglaamisella. Ei tosin käynyt ilmi kuka noin on sanonut ja milloin. Mutta tuo sutkautus kuvaa joka tapauksessa nyt osuvasti sitä mikä mielessä pyörii.
Enpähän ole aikoihin edes mitään kirjoittanut, kai olen saanut sanoa sanottavani opiskeluun liittyvien tekstien puitteissa. Nyt kuitenkin syntyi taas halu kirjoittaa, inspiraationa toimi hassu öinen keskustelu, ja kipeän hampaan aiheuttaman unettomuuden vuoksi tuo keskustelu jäi pyörimään päähän.

Kysymys kuuluu: onko niin että naisilla on yleisesti ottaen vähemmän kunnianhimoa kuin miehillä, ovatko naiset tavoitteissaan ja uskossa omiin kykyihinsä aina vaatimattomampia? Jos näin on, onko syynä (muka tasa-arvoinen) yhteiskunta vaiko geeneihimme syöpynyt erilaisuus? Koska jälkeläisten kantamisen ja huolenpidon taakka on fysiologisista syistä naisilla suurempi, täysin tasa-arvoinen lähtökohta on mahdoton. Tietenkin nykypäivänä on jo suuri joukko naisia jotka eivät viitsi jarruttaa omaa urakehitystään tekemällä lapsia. Ehkä tällaisten, biologiaansa uhmaavien, ja miesten kanssa yhtä kunnianhimoisten naisten vuoksi olemme jo päässeet siihen pisteeseen, että Suomessa yliopisto-opiskelijoista enemmistö on naisia. Tämä kuitenkin taas heijastaa juuri sitä muka-tasa-arvoa, sillä tutkijoissa naisia on edelleen vain pieni osa.

Itse en oikeastaan missään vaiheessa ole aidosti unelmoinut muunlaisista tulevaisuuden skenaarioista kuin opettajan ammatista. Opettajan virka ja mahdollisuus opettaa kaikkia kolmea opiskelemaani ainetta on aina ollut itselleni ykkösvaihtoehto. Arvostan tutkijan ammattia paljon, mutta en usko siihen vaadittavan omistautumisen yhteen asiaan vuosikausiksi sopivan luonteelleni. Onko tämä nyt sitä vaatimattomuutta? En kuitenkaan koe hukkaavani potentiaaliani opettajana, päinvastoin, saan toimia innostajana ja pääsen hyödyntämään tietämystäni laajasti osa-alueesta toiseen.

Tällainen omien valintojen rationalisoiminen on kuitenkin aina hiukan keinotekoista. Omiin tavoitteisiini vaikuttavat tietenkin voimakkaasti sosiaaliset suhteeni, vanhempieni sosio-ekonominen asema, saamani kasvatus jne. Siihen, että päädyn reflektoimaan tätä asiaa, vaikuttavat jälleen ihmiset joiden kanssa olen tekemisissä. Siinä on ehkä jotain surullista, että varmasti moni kunnianhimoton ja vaatimaton nainen ei tule koskaan edes aidosti ajatelleeksi tätä asiaa. Tuttavapiirini tuntuisi noudattavan aika selkeästi tätä kunnianhimon sukupuolijakoa, vaikkei tämä kattava aineisto olekaan. Tulipas absurdi ajatus mieleen: tätä olisi mielenkiintoista tutkia, saada käsiinsä oikeita tilastoja! Onko sisäinen intoni tutkijaksi heräämässä? No jaa, eihän tuo ajatus toisaalta kovin absurdi ole, on hyvin luonnollista vaatia tieteellisesti tuotettuja todisteita tällaisessa asiassa. Jos kannankin korteni kekoon siten, että paasaan lukiolaisille aloitteleville (nais)filosofeille tästä epäkohdasta ja näin velvoitan heidät tekemään feminististä tutkimusta aiheesta sitten omilla tutkijanurillaan.