Apinointia

Kiitos avopuolison muistutuksen, tulin katsoneeksi ehkäpä parhaan apinadokkarin ikinä. Maikkarilla näytetty Discoveryn Älykkäät apinat (Ape genius) valaisi apinoiden, pääasiassa simpanssien, älykkyyttä lukuisten tutkimusten ja havaintojen kautta. Vaikka itse olisin ehkä ollut tyytyväinen pelkästään äimistelemään apinoiden puuhasteluja ilman sen kummempaa selostusta, tämän dokumentin havainnollisuus ja tiukka tieteelliseen tutkimukseen nojaaminen olivat luontodokumenttien saralla poikkeuksellisella tasolla.

Päällimmäisenä mieleen jäi dokumentissa toistuvasti esille nouseva rajanvedon ongelma ihmisen ja apinan välillä. Heti alkuun kumottiin ajatus kulttuurista ihmisten yksinoikeutena ja erottavana tekijä. Antropologi Jill Pruetz on havainnoinut fongolin simpanssien kulttuuria, johon kuuluu erityispiirteinä vedessä pulikoiminen ja kisailu (yleinen käsitys on ollut etteivät luonnossa elävät simpanssit pidä vedestä), sekä ruoan metsästäminen erityisiä keihäitä apuna käyttäen. Jos en tietäisi etukäteen että puhutaan simpansseista, veikkaisin että edellä mainitut erityispiirteet kuuluisivat jollekin sademetsän alkuasukasheimolle. Mieleen putkahti toinen esimerkki: kun minulle kerrottaisiin kääpiösimpanssien monimuotoisesta ja innovatiivisesta seksielämästä, en olisi ollenkaan varma onko kyse ihmis- vai eläinkulttuurista (asiaa ei auta se, että aloitin eilen lukemaan Markiisi de Sadea :D).

Mikä sitten synnyttää ja pitää yllä kulttuuria? Yhteisön tapojen omaksuminen, mitenkäs muutenkaan kuin matkimalla. Matkimista tutkittiin dokumentissa usealta kantilta; havaittiin muun muassa että simpanssin ja 3-4 -vuotiaan lapsen matkimisessa on paljon yhtäläisyyksiä ja että simpanssin matkiminen ei ole ainoastaan aivotonta apinointia, vaan monella tavoin intentionaalista toimintaa. Toinen klassinen ihmisen ja apinan erottava tekijä on (ainakin jonkin lukiopsykologian kirjan mukaan) kyky tietoiseen ajatteluun ja tietoisuuteen toisista tietoisuuksista. Tämäkin tavallaan kumottiin, kun eri koeasetelmin havaittiin simpanssien käsittävän toistensa aikomuksia ja vastuita, tai ainakin siis saatiin tästä viitteitä.

Yhteistyön sujuminen kuitenkin osoittautui tutkimuksissa vaikeammaksi asiaksi apinoille kuin ihmisille. Yhdeksi syyksi tähän arveltiin impulsiivisuutta ja eroa tunteiden hallinnassa. Erikoinen osoitus tästä oli taas se, miten koira (tietenkin hyvin koulutettu ja rauhallinen) selviytyi tehtävästä josta taas simpanssi ei; tarkoitus oli siis valita kahdesta ylösalaisin käännetystä mukista se, jonka alla herkkupala on, niin että ihminen osoittaa oikeaa mukia. Selitykseksi tälle annettiin koiran ja ihmisen samankaltaisuus aggression hallinnassa - kouluttaminen ja jalostus on karsinut koiralta impulsiivisuutta joka haittaa tunnistustehtävässä. Tietysti koira on juuri ihmisen apurina tottunut tämän tyyppiseen toimintaan, osoittamiseen, joka taas simpanssille on vierasta.

Joka tapauksessa jonkinlainen fundamentaalinen ero ihmisen ja simpanssin välillä on dokumentin mukaan oltava - miten muuten selittäisimme sen etteivät simpanssit tee meistä dokumentteja? Mutta ehkä tässä päättelyssä on logiikan kannalta jotain hassua. Abduktiohan tuo taitaa olla, ja eikös niin, ettei se ainakaan ihan vedenpitävä päättely ole? Ettei mentäisi nyt ihan sivuraiteille, niin palataan siihen, että sekö on tutkijoiden päällimmäinen tavoite: todistaa että jokin essentiaalinen ero on ja tulee olemaan? Ihmiset olemme "me" ja simpassit ovat "ne".

Dokumentti loppuu ajatukseen inhimillisen oppimisen erityislaatuisuudesta, jota selitetään kahdella tekijällä: toisaalta ihmiselle on ominaista motivaatio oppia ja opettaa (joka siis puuttunee tai on heikompi simpansseilla), ja toisaalta inhimillinen kulttuuri on luonteeltaan kumulatiivista (toisin kuin apinoilla, joilla jokin taito voi vain kadota sukupolven vaihdoksen myötä). Kumulatiivisuus, eli se että omaksutaan kulttuurin oppiperintö, jonka päälle rakennetaan uutta tietoa, voisi olla seurausta juuri korkeasta oppimis/opettamis-motivaatiosta. Dokumentti jättää avoimeksi sen mahdollisuuden, että tälle olisi syynä juuri se yksi ratkaiseva prosentti geeniperimästä, joka erottaa ihmisen ja simpanssin. Kiitän Discoveryä siitä, että kokonaisuus pysyi tieteelle uskollisena ja jätti suuren konkluusion julistamisen kuitenkin sikseen.

Porsaita äidin oomme kaikki...

Televisiossa on tänä kesänä pyörinyt hassu sarja nimeltä Päiväni eläimenä(My Life As An Animal). Sarja voisi kuulua siihen ennustamaani tosi-tv:n surrealistiseen aaltoon; sarjan idea voi nimittäin hyvinkin olla peräisin jonkun BBC-tyypin unesta jossa tämä parka olikin sika ihmisen sijasta. Nyt sitä sitten kokeillaan oikeasti: kussakin jaksossa kaksi ihmistä laitetaan elämään neljäksi päiväksi jonkin eläinlajin elämää, sisältäen yöpymisen ja ruokailemisen kyseisen eläimen tavoilla ja joukossa. Tavoitteena olisi omaksua eläimen tavat niin hyvin että tulisi hyväksytyksi lauman jäsenenä, tai jopa lauman johtajana. Sarja sisältää valitettavasti perus tosi-tv –formaatin kliseet: itketään ja halutaan takaisin kotiin, avaudutaan kameralle keskellä yötä ja lopussa ollaan kaikki niiiin onnellisia siitä että tuli lähdettyä mukaan. Olen kuitenkin päättänyt antaa tälle sarjalle mahdollisuuden, ja nyt pari jaksoa katsoneena voin sanoa löytäneeni siitä jotain hyvääkin.

Jokaiseen jaksoon sisältyy jotakuinkin sama oivallus: ensin yritetään alentua eläimen tasolle kunnes ymmärretään, ettei alentuminen olekaan oikea strategia, sillä sian, hevosen tai koiran elämä onkin monimutkaisempaa ja arvostettavampaa kun ihminen osaa olettaa. Kun eläinkokelaita(=ihmisiä) opetetaan ymmärtämään kyseisen eläinlajin kommunikointia, arvojärjestystä ja selviytymisstrategioita, alkaa kokeilu onnistumaan paremmin. Ihminen alkaa käsittää ettei vaikkapa hevoslauman arvojärjestys ja tapa arvioida jokainen uusi jäsen ensinäkemältä eroa paljoakaan ihmisyhteisön toiminnasta.

Sarjalla on siis potentiaali avartaa ihmiskeskeistä maailmankatsomustamme, jossa ihmistä ei katsota yhdeksi eläinlajiksi muiden joukossa. Oivallukset eri lajien elämästä voivat kaventaa kuilua ylivertaisen ihmisen ja muiden eläinlajien välillä. Kun hevoslauma pääsee pomottamaan ihmistä katsoja voi huomata etteivät eläimet olekaan luotuja ihmistä varten. Ongelmallista on kuitenkin se, että sarjan viesti voidaan tulkita myös päinvastaisella tavalla. Pelkästään jo sarjan nimi Päiväni eläimenä sisältää viestin, ettei ihminen olisi yksi eläinlaji muiden joukossa. Ihminen, tämä erityislaatuinen älyolento vain kokeilee omasta vapaasta tahdostaan eläimenä olemista. Toisaalta BBC:n kaverit ovat varmaankin joskus kuulleet evoluutioteoriasta, joten ehkäpä sarjan nimi (nimenomaan alkuperäinen englanninkielinen "My Life..") viittaakin ironisesti siihen, että onhan ihminen kaiken aikaa yhden eläinlajin edustaja.

Nimeen liittyvien konnotaatioiden lisäksi sarjan tyyli rinnastaa ihminen ja esimerkiksi sika voi johtaa kahdenlaisiin johtopäätöksiin. Kun kerrotaan esimerkiksi sikojen hygienia-normeista, kuten siitä etteivät ne nuku omassa ulosteessaan, voidaan joko ajatella niin, että a) ovatpa ne siat inhimillisiä tai että b) emmehän me ihmiset eroa paljoa toisesta eläinlajista. Johtopäätös a) on seurausta siitä, kun arvioimme muita eläimiä ihmisen standardeilla, samaan tapaan kuin asettaessa eläimiä älykkyysjärjestykseen. Toisaalta kuullessamme sian älykkyydestä kuilu ihmisen ja eläimen välillä voi kaventua, mutta toisaalta tällä ajattelutavalla ihminen on ja pysyy muiden yläpuolella.

Tässä kohtaa voidaan myös nostaa esille kysymys, onko tällainen b)-johtopäätöksen mukainen humanismin korvaava naturalismi edes mahdollinen tapa ajatella. Ihmislajin tasa-arvoisuus muiden eläinlajien rinnalla vaatisi luopumista inhimillisestä katsantokannasta, mikä on ehkäpä liian suuri vaatimus – emmehän me osaa katsoa maailmaa kuin omilla silmälaseillamme. Toisaalta kuitenkin jonkin tyyppinen naturalistis-vaikutteinen humanismi voisi vetää pidemmän korren esimerkiksi ympäristönsuojelussa kuin vanhakantainen luomiskertomukseen nojaava ajatus ihmisestä luomakunnan kruununa.

Päiväni eläimenä- sarjan voidaan tulkita tukevan juurikin naturalistis-vaikutteista humanismia, vaikka sarjan viesti jääkin hieman epäselväksi. Kummallisen lisämausteen kuhunkin jaksoon tuo loppuhuipennus, jossa eläinkokelaat viedään katsomaan lajitoveriensa viimeistä matkaa – teurastamoon. Sarjan oman esittelypätkän mukaan ideana on näyttää lajin elämästä koko elinkaari, siitoksesta teurastamon linjastolle. Tällainen elinkaari ei tosin ole se luonnollinen, tai siis ihmisestä riippumaton versio eläinten elämästä, joten loppujen lopuksi taas nähdään, miten ihminen hallitsee tai ainakin pyrkii hallitsemaan eläinkuntaa. Sarjasta olisi tietenkin tullut erilainen, ja ainakin jännittävämpi sekä eettisesti kyseenalaisempi jos ihmiset oltaisiin viety luontoon villin puumalauman tai krokotiilien keskelle. Ei auta kun jäädä odottelemaan toista tuotantokautta.